Mutta oli aivan kuin kenraali olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän taputti Napukkaa olalle ja sanoi niin hellästi, niin sydämellisesti:
— Se on sydän, joka miehestä tekee sotilaan, eikä vartalo.
Eikä kukaan sanonut enää mitään. Napukka katsoi vain kenraaliin ja suuret ilon kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Niinhän se on, sanoi hän hiljaa, sydänhän se on. Ja onhan se kurkkukin ja se huuto —.
— Onhan se sekin, sanoi nauraen kenraali, taputti häntä olalle ja meni tupaan. — Mikä tuon sotaherran nimi on? kysyi Napukka eräältä sotilaalta.
— Se on se Adlercreutz.
— Hänkö? Ja pidätkö sinä hänestä?
— Miksi sitä kysyt?
— Minä pidän niin että — ja jollet sinä pidä, niin olet tyhmä mies, sanoi Napukka. Kun minä tulen suureksi, niin minä palvelen häntä.
Sotilaat kokoontuivat ja lähtivät pois. Vielä viimeiseksi nyökkäsi kenraali Napukalle. Napukka seisoi kujan suussa ja katseli heidän lähtöään, hän aikoi huutaa heille oikein kunniahuudon, mutta kurkku tuntui niin kuivalta, ei lähtenyt ääntäkään.