Ja sotaväki loittoni yhä, jo tulivat ensimäiset metsän reunaan. Silloin ponnisti Napukka ääntään, ja heleä, kirkas huuto kaikui läpi seudun. Kaikki sotilaat kääntyivät ja Napukka eroitti kenraalin heiluttavan hattuaan.
Ja Napukka katseli siksi kunnes viimeiset katosivat metsään, katseli vielä kauvan senkin jälkeen. Ja äkkiä hän huomasi suurten kyynelten valuvan pitkin poskiaan. Hän seisoi aitan nurkan luona ja itki, itki ilosta ja sydämessä tuntui niin ihmeellisen kepeältä.
von Döbelnin kuriiri.
Kauhajoen luona rakentelivat suomalaiset varustuksiaan. Toinen armeijaosasto von Döbelnin johdolla oli asettunut Kauhajoen kirkon luo odottamaan vihollisen hyökkäystä, jonka odotettiin tapahtuvan kahta tietä, Lappväärtistä ja Nummijärveltä. Vakoilijat olivat olleet liikkeellä ja olivat tiellä tavanneet vihollisparvia.
Sotilaat olivat innoissaan, Döbeln oli johtamassa, voitto oli siis varma.
Seitsemänkymmentä talonpoikaa, jotka juuri äskettäin olivat saaneet sotilastakin ylleen ja olivat siis aivan vasta-alkajia sotatoimessa, saivat korjata seitsemän siltaa, jotka vihollinen oli polttanut ja hävittänyt.
Toiset rakentelivat vallituksia joen reunalle. Uteliaina vilkuilivat miesten silmät toisinaan lyhyeen, hinterään mieheen, jolla oli musta side otsallaan, ja joka seisoen maantiellä katseli työn edistymistä. Jokainen oli kuullut puhuttavan von Döbelnistä, tuosta uljaasta kenraalista, mutta harvat olivat hänet nähneet. Ja nyt hän seisoi tuolla, tuo sotilaitten epäjumala, kaikkien ihailema sankari.
Uusien sotilaitten joukossa oli 17 vuotias nuori mies, joka erosi kaikista muista reippautensa ja ulkomuotonsa puolesta. Millä ilolla hän nosti puita ja kiviä vallitukseen; kirves, jota hän katkoessaan puita heilutti kädessään, näytti kuin kasvaneen kiinni käteen. Voimakkaasti se iski runkoon, jätti jälkeensä syvän ja sileän jäljen. Pari kolme lyöntiä ja puu oli kaatunut. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei hän huomannut kenraalia, ei huomannut silloinkaan, kun tämä jo lähestyi ja miesten työinto yhä vain kiihtyi. Döbeln katseli miehiä ja iloitsi pohjalaisten reippautta, mutta suurimmalla ilolla katseli hän tuota 17 vuotiasta miestä, joka työssä liikkui niin reilusti. Tuo nuori mies oli tavattoman tumma. Tukka oli pikimusta, ylähuulessa näkyi jo tumma viiksen juova ja parta oli alkanut tummentaa leukaakin. Kesäaurinko oli polttanut hänen kasvonsa aivan ruskeiksi. Vartalo oli hento, mutta jäntevä, koko ruumis näytti olevan aivan jäntereitä. Hänen vieressään oleva mies lainasi häneltä kirveen, hän olisi voinut levätä hetkisen, mutta työn vimma paloi hänessä. Edessään oli miestä korkeampi mänty. Poika tarttui siihen, kiskasi, puu ei noussut maasta, poika karjasi kiukusta, kiskasi uudestaan ja jo nyhtäsi hän yhdellä vedolla männyn juurineen maasta.
— Pois tieltä! huusi hän ja suuressa kaaressa lensi heittämänsä mänty vallitusta kohden. Eräs mies kumartui syvään välttääkseen puuta osumasta päähänsä. Poika nauroi nähdessään kyyristyvän sotilaan. Mutta samassa oikasi sotilas ruumiinsa ja poika tunsi tuon kumartuneen sotilaan kenraalikseen. Tunsi hänet tuosta mustasta otsalla olevasta siteestä. Nauru kuoli pojan huulilla ja hän jäi aivan kivettyneenä seisomaan. Döbeln nauroi vain ja sanoi:
— Nono!