Hän astui lähemmäksi poikaa ja kysyi:
— Nimesi?
— Maunu Ferm.
— Se oli kaunis heitto, vaikkakin minun pääni oli vaarassa, sanoi kenraali ja taputti Maunua olalle ja jatkoi matkaansa.
Maunu katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Kenraali oli puhutellut häntä! Taputtanut vielä olallekin! Kiittänyt häntä työstä!
— Katsoisipa tuo nyt taakseen, ajatteli Maunu, niin nyt saisi hän nähdä!
Hän sylkäsi käsiinsä, tarttui suureen kiveen, jota kaksi miestä oli hitaasti vyöryttänyt eteenpäin, mutta jättänyt paikoilleen.
— Etkö siitä lähde! huusi Maunu, ponnisti koko ruumiillaan, kivi heilahti, ja vyöryi eteenpäin, ja, kuten olisi se ollut lumipallo, hän kuljetti sen vallituksen luo.
Jo oli kivi paikoillaan. Hän oikasi ruumiinsa, vilkasi sinnepäin, jonne Döbeln oli mennyt. Kenraali seisoi paikallaan ja katseli häneen päin. Hän hymyilikin, kenelle? Hän nyökkäsi, kenelle? Hänellekö, Maunulle? Maunu vilkasi ympärilleen, lähellä ei ollut ketään muuta kuin hän, hänelle siis hän nyökkäsi. Tuntui niin hyvältä ajatella, että kenraali oli katsellut, miten hän vyörytti kiveä. Maunu nosti oikean kätensä korkealle ilmaan ja heilutti sitä. Uudelleen nyökkäsi kenraali etäältä. Se oli siis hänelle!
Maunun päivettyneen ihon alla näkyi ilon punastus. Hän iloitsi ja häpesi. Hän tuli äkkiä ujoksi, häpesi sitä, että oli kättään heiluttanut kenraalille, hyppäsi vallituksen toiselle puolelle ja ponnisti ja teki työtä siellä niin, että vieressä oleva mies sanoi: