— Hellitä poika, aivanhan sinä taitat luusi työssä.
— Pidä suusi kiinni! sanoi Maunu nauraen ja jatkoi työtään.
Yhä tiheämpään tuli tietoja vihollisen lähestymisestä ja sotamiehet intoilivat päästä taisteluun. Kenraalin oli vaikeata hillitä enää sotilaitaan.
Yötä päivää seisottiin valmiina taisteluun, ja yhä odotti kuitenkin kenraali. Sotilaat eivät sitä ymmärtäneet, sillä ainahan Döbeln ennen oli syöksynyt taisteluun heti kun vain tilaisuus ilmestyi.
Eräänä päivänä kokosi kenraali kaikki pohjalaisensa ja porilaisensa ja piti heille puheen:
— Toverit! Vihollinen lähenee, ja Jumalan avulla saamme heistä voiton. Huomisaamuna saa taistelu alkaa. Silloin otaksun venäläisten olevan niin lähellä, että vallituksiemme avulla voimme heidät tuhota. En kehoita teitä urhoollisuuteen, siitä te olette tunnettuja, vaan tyyneyteen ja kylmäverisyyteen taistelussa, kun inhimillinen tulisuus siellä niin usein saa liian suuren vallan.
Innostus, iloisuus valtasi sotajoukon tämän kuullessaan.
— Minä tarvitsen vaikeaan tehtävään miehen, joka tuntee tarkoin seudut täältä Närpiöön, jatkoi kenraali, tältä seudulta olevat miehet astukoot esiin.
Kaksikymmentä kolme miestä astui rintaman eteen.
— Siinä voi henki olla vaarassa, jatkoi kenraali, uskaliaimmat vain jääkööt.