Ei ainoakaan mies noista kahdestakymmenestä kolmesta peräytynyt.
— Hyvä on, sanoi Döbeln, astui miesten ohi tarkastaen jokaista. Moni miehistä oli vanha sotaurho, jonka kasvoissa näkyi arpia edellisissä taisteluissa saaduista haavoista. Oli joukossa nuoriakin ja niistä erottautui heti Maunu Ferm tumman muotonsa kautta. Döbeln pysähtyi hänen eteensä.
— Seuraa minua, sanoi hän Maunulle.
Pappilassa Döbeln ojensi Maunulle kirjeen, joka oli ommeltu öljyvaatteiseen säiliöön.
— Vie tämä kapteeni Gyllenbögelille Närpiöön. Matkaa on kuusi penikulmaa. Nyt on keskipäivä. Huomisaamuna kuudennella tunnilla täytyy sinun olla takaisin tuoden hänen vastauksensa. Matka on vaikea, vihollisen parvia risteilee tällä välillä. Sinun täytyy välttää niitä, urhoollisuus ei ole pääasia vaan viisaus. Kirje on ehdottomasti vietävä perille ja tuotava vastaus. Ota kuriirihevonen. Ja nyt Jumalan haltuun.
Ylpeänä meni Maunu talliin ja valitsi paraimman ratsun, hyppäsi satulaan ja lähti iloissaan matkalle.
Maunu ajoi täyttä laukkaa maantietä pitkin Kauhajoen kirkonkylästä Lappväärttiin päin. Tultuaan Keturin kylään, penikulman päähän Kauhajoelta, kävi hän hiukan neuvottomaksi. Närpiöön päästiin maantietä vain Lappväärtin kautta, ja siellähän oli venäläisiä. Hän kuuli Keturissa niiden jo etenneen sieltä Karijoelle asti, joka oli puolivälissä Keturin ja Lappväärtin välillä. Sitä tietä oli siis mahdotonta päästä perille Närpiöön. Mutta jos ajoi metsän halki pohjoiseen päin Teuvalle, neuvoi eräs talonpoika, niin pääsi sieltä metsätietä sitten suoraan Närpiöön. Jos hän tahtoi onnistua matkallaan, niin oli tämä tie ehdottomasti turvallisin. Keturista Teuvalle oli kaksi penikulmaa aivan asumattoman seudun läpi. Maunu tiesi, että hänellä ei ollut aikaa heittää hukkaan ja läksi matkalleen. Talonpoika viittasi kädellään:
— Tästä suoraan on Teuva, melkein pohjoiseen.
Katsoen aurinkoa määräsi Maunu matkan suunnan, samoin piti hän silmällä metsässä puita, varsinkin honkia, joiden pohjoinen puoli runkoa aina on tummempi ja oksat pohjoisen puolella lyhemmät ja niin kutsutut "pohjoisoksat" aivan suorat. Vaikeata oli ratsun keralla päästä eteenpäin. Siellä, missä oli aukeata, saattoi hän ajaa täyttä laukkaa, mutta kivikoissa ja keskellä metsää täytyi hänen usein astua alas hevosen selästä ja taluttaa ratsuaan.
Niin hyvin oli hän kuitenkin laskenut ilman suunnat, että lopulta suoraan hänen eteensä ilmestyi Teuva. Hän ajoi suurimman talon pihalle ja juotti hevostaan talon kaivolla, kun talon isäntä, liukaskielinen ukko tuli häntä puhuttelemaan. Ukko oli tavattoman ystävällinen, niin ystävällinen, että se oudoksutti Maunua. Ukko alkoi tiedustella, minne tämä sotilas oli matkalla ja oli valmis tulemaan oppaaksi. Hän toi ladosta heiniä Maunun hevoselle ja sen tehtyään pyysi Maunua käymään tupaan lepuuttamaan jalkojaan. Maunu asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden ja kysäsi katsoessaan yli viljavan, lakean seudun, jossa kylätiet kulkivat kolmeen suuntaan, mikä niistä vei Närpiöön. Ukko viittasi erästä tietä, ja heti heräsi Maunussa epäilys siitä, että se ei ollut se oikea. Tuvassa ei ollut muita kuin kymmenen vuotias poika, jonka ukko sanoi pojanpojakseen. Kalle, se oli pojan nimi, lähestyi heti Maunua ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista. Ukko sanoi menevänsä hakemaan vieraalleen jotain haukattavaa, ja heti hänen mentyään kysyi Maunu Kallelta: