— Mistä tie menee Närpiöön?
Kalle vei Maunun ikkunan luo ja viittasi aivan toiseen suuntaan kuin ukko oli näyttänyt. Samassa huomasi Maunu ukon kulkevan nopeasti pihan poikki hänen hevostaan kohden ja kumartuvan sen vatsan alle ja puuhailevan jotain satulavyön kanssa. Maunu arvasi heti hänen jotenkin vahingoittaneen sitä, ehkä leikanneen sen poikki, joten satula ei pysyisi hevosen selässä. Maunu ei sanonut mitään, hän käveli vain tuvassa ja katseli ympärilleen. Oven suussa oli hevosen valjaita naulassa riippumassa, hän otti kuten ohimennen sieltä lujan hihnan, ja pisti sen salavihkaa taskuunsa.
Samassa saapui ukko sisään ja toi Maunulle maitoa ja leipää, jotka hän nopeasti oli noutanut toisesta tuvasta.
— Meillä ei ole ketään muita kotona kuin minä ja Kalle-poika, sanoi hän, siksi täytyy minun palvella vierasta.
— Missä muu väki on? kysyi Maunu.
— Naapuritalossa.
— Siellä on paljon — sanoi Kalle.
Mutta ukko keskeytti heti pojan puheet:
— Ole siinä vaiti, kun aikaihmiset puhuvat.
Maunu söi hyvällä ruokahalulla, mutta koko ajan hän piti ukkoa silmällä. Tämä oli mennyt tuvan nurkkaan ja aikoi ottaa seinältä alas kiväärin. Samassa nousi Maunu ja tuli hänen luokseen, tarttui kivääriin, kuten tarkastaakseen sitä ja huomasi sen heti samallaiseksi, kuin venäläiset käyttivät sodassa. Kiväärin laski hän kädestään penkille, kiitti isäntää ruuasta ja kätellen häntä veti häntä hiljaa ovea kohden. Ukko seurasi aivan ulos asti. Portailla hän pysähtyi ja Maunu riensi pikku Kallen seurassa hevostaan kohden. Hän tarkasti satulaa, sen vyö oli leikattu poikki! Hän vilkaisi tupaan päin, ukko oli kadonnut portailta. Nopeasti otti Maunu hihnan taskustaan ja sitoi sen avulla vyön lujaan kiinni.