— Mitä naapuritalossa on? kysyi hän Kallelta.
— Venäläisiä suuri joukko, vastasi poika.
Maunu hyppäsi satulaan.
— Kalle, tule taakseni satulaan, niin neuvot minulle tietä Närpiöön ja saat ratsastaa vähän matkaa.
Hän nosti pojan satulaan. Samassa kuului laukaus. Ukko seisoi tuvan ovella ja ampui Maunua kohden. Kuula suhahti ohitse.
Maunu oli pannut Kallen taakseen satulaan ja ajoi nyt täyttä laukkaa eteenpäin.
— Päästä poika pois! kuuli hän ukon huutavan.
— Tule itse ottamaan! huusi Maunu takaisin. Kuului uusi laukaus, kuula osui maahan lähelle hevosen jalkoja. Maunu huomasi, että ukko koetti ampua hevoseen, hän ei tohtinut ampua Maunua kohden peläten osuvansa pojanpoikaansa, joka istui satulassa Maunun takana.
Kalle neuvoi tietä, ja metsänrajassa Maunu laski hänet satulasta maahan ja kiitti häntä. Ei ollut aikaa puhella, sillä tietä pitkin kiisi jo parvi venäläisiä ratsain.
Maunu kannusti hevostaan, se kiisi eteenpäin hurjaa vauhtia kuin lintu. Döbeln piti aina hyviä hevosia, ja tämä oli hänen nopein juoksijansa. Maunu tiesi sen vuoksi, että venäläiset eivät häntä saavuta.