Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli valmis toisia palvelemaan.
Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä, tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän pilkallisesti:
— Vai täällä sinäkin olet?
Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla. Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa, asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä, mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.
Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään. Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän häntä heti sen tiedettyään.
Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi, mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois sotaväestä.
Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten heihin.
Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua aikoen hyökätä suomalaisiin.
Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita. Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa. Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.
— Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä viettämään.