Hän hiipi tuvan ikkunan alle ja katseli, miten Sandels yhä istui pöydän ääressä laskelmiaan tehden. Toisinaan hän katsoi ylös, niisti talikynttilää, joka oli alkanut läpättää ja jatkoi taas työtään. Kynttilä valaisi hänen hieman kaljua päätään.
— Niin, ajatteli Eero, hänen hattunsa on nyt minulla, kun ei vaan hänen päätään paleltaisi.
Ja hän katsoi kauan, hyvin kauan Sandelsiin, kunnes vanha Flink ajoi hänet pois.
Eero lähti liikkeelle ja kierteli pihamaata.
Hänen päässään pyöri monia ajatuksia, muistoja menneestä ilottomasta elämästään ja sitten taas ne palasivat Sandelsiin.
Hän oli orpo. Hänen isänsä ja äitinsä olivat jo aikoja sitten kuolleet, Eero tuskin muistikaan heitä, niin kauan siitä oli. Hän oli kulkenut talosta toiseen, ensin kerjuulla ja sitten ansaiten ruokansa sillä työllä, minkä hän jaksoi tehdä. Sitten hän joutui renkipojaksi, mutta kun hänen isäntänsä oli raaka ja kovakätinen, niin hän karkasi eräänä päivänä, tuli sotilaiden luo, ja kun rumpalipoika niiltä oli kaatunut, pyrki hän sen sijaan. Korpraali Flink antoi hänen pärryttää rumpua kokeeksi, ja kun se onnistui kohtalaisen hyvin, pääsi hän uuteen virkaansa.
Korpraali oli ensimmäinen ihminen, joka Eerolle oli ollut hyvä. Flink oli vanha mies jo, ja osotti hyvyyttään omalla karulla tavallaan. Sandelsia oli Eero ihaillut. Hän vasta oli urhoollinen ja komea. Kun hän istui ratsun selässä ja komensi, niin oli hän niin juhlallinen, niin suuri, ja hän sai kaikki sellaiseen intoon, että Eerokin oli päivällä rummuttanut kuin hullu, huutanut hurraata ja taas rummuttanut.
Ja nyt tuo mies, jota Eero vaan etäältä oli katsellut, oli puhutellut häntä, oli taputtanut häntä olalle ja oli antanut hänelle aivan oman hattunsa. Hänelle, Eerolle! Hän olisi tahtonut mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle, kuinka paljon hän rakasti tuota harvapuheista miestä.
Hän hiipi jälleen lähemmäksi ikkunaa, vilkaisi Flink-vanhukseen päin, tämä ei liikahtanutkaan, istui vain portailla kivääri vieressään seinää vasten nojaten.
Eero hiipi lähemmäksi vanhusta. Flink nukkuu.