Eero katsoi pitkään, hyvin vakavasti nauraviin sotilaihin. Hän oli hetken vaiti, mutta silmissä oli kummallinen tuli ja huulet pusertuivat yhteen. Hän heitti pienen päänsä hiukan taapäin, ojensi lyhyen lapsenvartalonsa suoraksi ja sanoi lyhyesti ja varmasti:
— Kyllä minä sen itsekin tiedän! ja marssi tanakkana pihamaalta pois.
— Hm! siinä on poikaa! sanoi vanha Flink hänen mentyään. Ja sotilaat alkoivat jälleen puhdistaa kiväärejään.
Aitan takana otti Eero hatun päästään, hän silitteli sitä, hyväili sitä, painoi rintaansa vasten, pani sen uudelleen päähänsä, otti taas pois, hän ei tietänyt miten olisi sitä pidellyt, ja koko ajan hän melkein puoli kovaa, ilosta väräjävällä äänellä sanoi: Sandelsin hattu! Sandelsin hattu! Hän pyöri ympäri, hyppeli ilmaan Ja sitten istui alas kivelle ja piti hattua sylissään hiljaa hyväillen sitä.
Äkkiä taukosi hän hyväilemästä tuli hyvin vakavaksi, ja samassa juosta livisti hattu kourassa saunan luona olevalle kaivolle. Kiireesti hän nosti vettä kaivosta, laskettuaan ensin hatun varovaisesti kaivon kannelle. Ja sitten hän pesi naamansa, hankasi varsinkin päälakeaan ja sanoi itsekseen:
— Onhan se Sandelsin hattu!
Sitten kun hän oli kuivannut naamansa takin hihaan, pani hän hatun jälleen päähän ja astui ylpeänä, nenä pystyssä pihamaalle, sieppasi rumpunsa ja päästi oikean juhlarummutuksen.
Tuli ilta.
Väsyneet sotamiehet olivat menneet levolle aittaan, saunaan ja navetan ylisille. Vanha korpraali Flink oli jäänyt vartiaksi pihamaalle.
Mutta Eero ei voinut nukkua. Hän liikkui pimeässä pihamaalla Sandelsin hattu päässä ja hänen oli niin lämmin, niin hyvä olla, vaikka yö olikin kylmä.