Sandels seisoi tuvan ovella, ja tuvasta tuleva valo osui häneen.
— Kuka hälytti sotilaat, kysyi hän.
— Minä, vastasi reippaasti Eero, joka seisoi hänen vieressään.
— Sinäkö? sanoi Sandels. Ja kuka ampui tuon ikkunan alla olevan miehen?
— Minä, huusi Eero sellaisella ylpeydellä, että Sandels hymähti. — Hän tähtäsi teihin ikkunan läpi, jatkoi Eero, ja sitä hän ei saanut tehdä. Hän ei saanut ampua teitä. Ei, ei.
Hän vaikeni, sillä hän tunsi miten kaikki seisoivat aivan hiljaa. Sandels seisoi kauan paikallaan katsoen ylös tähtiin. Sitten astui hän hiljaa Eeron luo, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja sanoi hiljaa, mutta niin, että kaikki sen kuulivat:
— Jumala siunatkoon sinua, lapsi, sinä olet tänä yönä pelastanut henkeni!
Kuinka suloiselta tuntui Eerosta! Hän katsoi ylös Sandelsiin ja suuret ilon kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
— Nythän hänen täytyy nähdä, kuinka paljon minä hänestä pidän, ajatteli hän.
Äkkiä sanoi Sandels tavallisella äänellään, mutta kaikki jyrkkyys oli siitä kadonnut: