— "Tämän ruusun hänelle —"
— Sillä minä pidän niin paljon teistä, kummi, huudahti Anna.
— Eihän runossa niin ollut.
— Mutta minä sanon, lausui Anna.
Döbeln hymyili, kumartui alas, otti Annan pään hellästi käsiensä väliin ja suuteli häntä.
Anna vavahti ja katsoi sitten alas. Voi hirveätä! Hänellä oli vielä Stiinan kengät jalassaan. Ja hän karkasi pois kuin nuoli huoneesta.
Hän oli juossut pääovesta ulos ja aikoi kiertää pihan kautta kyökkiin. Mennessään vierashuoneen akkunan ohi hän pysähtyi ja katsoi ylös. Kummi kumartui juuri sen kauneimman ruusun puoleen. Hän näki Annan ja nyökkäsi hänelle.
Anna punastui aivan tukanrajaa myöten ja lähti juoksemaan.
Kun hän kyökin porstuassa riisui Stiinan kenkiä jalastaan niin hän ajatteli:
— Hän suutelikin minua! Kyllä kai se kuului asiaan, koska Maija-Kaisakin puhui siitä!