— Mistä menet noutamaan, ethän vain krouvista asti? kysyi Samuel.
— Minulla on oma pieni varastoni kirkon kellarissa, sanoi Kalle ja poistui.
Vähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän kaatoi kahteen viinituoppiin.
— Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa, sanoi Kalle, niin onneksi olkoon!
— Samoin sinun! vastasi Samuel. Viini on hyvää ja makeaa.
— Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta… niin, tarkoitan, mitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten seurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa on vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun mielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta ahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan millään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin yliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan vaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.
— Ellei tässä toimita ajoissa, niin tiesi miten käy, sanoi Samuel.
Hän katsahti ympärilleen ja sanoi hiljaa:
— Eihän vain kukaan meitä kuule?
— Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita. Karsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja jos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän kaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos jotain on sydämelläsi.