Jälleen ansassa.
Varattuaan itselleen makuupaikan saksalaisten kauppiaitten majatalossa päätti Paul Moij mennä kaupunkia katselemaan. Tätä ennen hän siisti pukunsa, kampasi huolellisesti tukkansa, sitoi oikealle korvalleen nauharuusun pitämään koossa kiharoita, asetti peilin ääressä lakkinsa hiukan kallelleen päähänsä ja pani hienot, nahalla vuoratut hansikkaat käsiinsä.
Hitaasti ja arvokkaasti hän asteli, toinen käsi miekan kahvassa, toisen heilahdellessa sivulla ja makea hymy suupielissään.
Hän etsi seikkailua. Kuinka olisi hän saattanut viettää kolme päivää kaupungissa etsimättä naisseuraa? Hän loi jokaiseen kauniinpuoleiseen naiseen tutkivan katseen, hän kääntyi toisinaan katsomaan heidän jälkeensäkin, mutta kukaan ei antanut hänelle merkkiä seuraamaan. Hieman pahalla tuulella hän senvuoksi palasi majataloon ja mutisi itsekseen:
— Tämän kaupungin naiset eivät ymmärrä, mikä on todella hienoa. Arvaahan sen, kun täällä on suuri lauma ylioppilaita, jotka eivät suinkaan ole mitään koreakäytöksisen herran esikuvia; eivät he ole edes tottuneet vaatimaan sopivaa pukeutumista ja arvokasta käytöstä. Viipuri on paljoa enemmän tekemisissä ulkomaiden kanssa kuin Turku, siksi siellä ymmärretäänkin tällaisia asioita paljoa paremmin. Olisin minä kävellyt tällä tavoin Viipurissa, niin kylläpä olisi jokaisen oven raossa ja jokaisen ikkunan takana kaksi kaunista silmäparia katsomassa minun ohikulkuani.
Kauaakaan ei hän ollut näissä synkissä mietiskelyissään ollut, kun hänet herätti niistä muuan vanha vaimo, joka syvään niiaillen lähestyi häntä.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Paul hieman äreästi.
— Täällähän minä tämän kauniin herran näen silmieni edessä, sanoi akka niiaten entistään syvempään.
— Tuossa on kolikko sinulle, jos sitä tulit kerjäämään, sanoi Paul heittäen vaimolle rahan.
— Enhän minä kerjää itselleni, vaan toiselle, en minä rahaa tahdo, vaan rakkautta, sanoi akka imelästi.