— Mitä järjettömyyksiä sinä latelet? Osaako ja saako tuollainen kuvatus puhua rakkaudesta? ärähti Paul.
— Niin armollinen herra nyt on kiukkuinen kuin kissa vastapäivää sitä silitellessä, mutta jos tässä olisi se, joka minut lähetti, joka nyt huokaa ja puhisee, niin kyllä äänenne sulaisi. Minä olen vanha kekäle, hän on kuin kirkas valkea, niin korea, silmät on hänellä taivaansiniset ja nenä kuin palko, niin sileä, ja mikä suu, sellainen punainen nyplykkä, jota katsellessa toisen suuta oikein kutkuttaa.
— Mitä sinä, haaska, höliset? sanoi Paul. Kuka sinut on lähettänyt?
— Kun armollinen herra tänään itseään näytti ja muita katseli, niin sattui minun neitoseni silmät osumaan tuohon kauniiseen vartaloon ja ihanaan naamaan, ja hän on tullut aivan kuin kipeäksi. Niin, kipeä hän on, ei tee muuta kuin istuu paikallaan ja puhisee. Ja teitä hän haluaisi nähdä.
— Missä hän asuu, kysyi Paul, ja milloin hän tahtoo minun saapuvan hänen luokseen?
— Nyt heti, kiiruimman kautta, sanoi akka. Minä olen tullut noutamaan.
— Sinä varmaankin liioittelet tuon neitosen kauneutta, mutta samapahan tuo…
— Minäkö liioittelen? Puhun niin totta kuin tosi on. En ole niin kaunista neitosta ennen nähnyt, en totisesti ole, ja ovat monet häntä tavoitelleet, mutta kukaan ei vielä ole saanut omakseen.
Kuinka siinä puhelivatkaan, niin heräsi Paulissa sellainen uteliaisuus nähdä tuo nainen, joka heti ensi silmäyksellä oli häneen ihastunut, että hän suostui seuraamaan vanhaa vaimoa.
Oli jo aivan hämärä, kun he tulivat kadulle. He astelivat sillan poikki Linnankadulle. Erään kujan kulmassa vaimo kuiskasi Paulille: