— Ethän vain ole palelluttanut jäseniäsi?
— Eihän sellaista taida tietää, ennenkuin koettaa, vastasi Samuel.
Paul riisui saappaat hänen jalastaan ja alkoi yhdessä ajomiehen kanssa lumella hieroa niitä, sitten hierottiin kädet ja kasvotkin varmuuden vuoksi. Kun Paul aikoi kaataa mukanaan olleesta viinapullosta viinaa kylmettyneille jäsenille, niin Samuel huusi:
— Älä herran nimessä sinne kaada, sehän on voiteen haaskausta. Kaada suuhun, kielikin tarvitsee voiteita.
— Koska jälleen voit puhua, sanoi Paul antaen hänen ryypätä oikein tuntuvasti, niin kerro, mitä on tapahtunut ja miksi löydän sinut puolikuolleena jäältä.
— Viipurin maaherra ja König olivat kintereillämme, minä hyppäsin reestä ja pidätin heitä, jossa metakassa heidän hevosensa vikaantui. Tällä tavoin pääsi nuori Frese ajamaan huoleti eteenpäin, ja minun hevoseni piti enemmän hänen hevosestaan kuin minusta ja läksi samalle matkalle. Minä jäin yksin jäälle ja aloin jo mietiskellä tämän elämännuoran loppua, kun sinä tulit ja pelastit minut.
— Sinä luulet siis, että Jokkim herra on turvassa? kysyi Paul.
— Aivan varmasti, jos hän vain on ajanut eteenpäin, sillä takaa-ajajat jäivät jälkeen, ja heidän hevosensa nilkutti.
— Siinä tapauksessa voimme aivan huoleti palata Korpoon hoitamaan sinua. Kun hiukan olet toipunut, niin lähdemme uusilla voimilla Tukholmaa kohden.
— Sinne minunkin mieleni tekee, sillä pelkään, että noiden paperien tähden syntyy vielä monta merkillistä kujetta.