— Tyhmyyksiäkö? sanoi kreivi suuttuneena.
— Niin juuri, tyhmyyksiä? Te sanotte aina minulle, että minä teen tyhmyyksiä, mutta kerran tekin teitte. Minä tiedän sen aivan varmaan.
— Minulla oli todistukset tuon miehen syyllisyydestä, sanoi kreivi.
— Niin, tuon toisen syyllisyydestä, Gyllenstjernan, ne teillä oli.
— Minä toivon, että teidän majesteettinne, nuori kun on, ei sekaannu niihin asioihin, joita tuolla iällä ei vielä voida käsittää.
— Lörpötystä! sanoi kuningas.
Kun kreivi aikoi vastata jotain, jatkoi hän:
— Minä en ensin tullut ajatelleeksi kaikkea sitä, mitä nyt ajattelen. Hän oli minun mielestäni syytön, ja siksi päästin hänet vapaaksi. Mutta kun olin saattanut hänet kotiaan, niin tulin tiellä ajatelleeksi, minkä mellakan te ja äiti tästä nostatte vielä, ja silloin muistin sen, mikä minun olisi tullut heti huomata. Nuo kirjeet, jotka linnanherra teille antoi, olivat väärennettyjä.
— Väärennettyjäkö? kysyi kreivi kummastuneena.
— Niin. Minä seisoin ikkunan luona katsellessani niitä ja silloin näin paperin läpi. Monessa kohdassa oli ensin puukolla raapittu, ja sitten kirjoitettu jotain toista sijaan. Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se oli, mutta nyt ymmärrän. Antakaa tänne kirjeet.