Kreivi oli hämmästynyt nuoren kuninkaan sanoista; hän otti pöydällä olleet kirjeet ja alkoi niitä tarkastaa valoa vastaan. Tehtyään sen hän kääntyi Kaarlen puoleen ja sanoi nöyrästi kumartaen:
— Teidän majesteettinne on oikeassa!
— Ja hyi teitä, vanha mies, kun sillä tavoin erehdytte kunnon miehistä, sanoi kuningas nauraen.
Hän oli jälleen poika, joka oli iloinen jonkin asian onnistumisesta, hän taputti käsiään ja pyöri lattialla ympäri.
— Nyt minä olen iloinen, nyt minä olen iloinen, huusi hän. Sellainen suuri valtiomies, kuin te olette, joutuu ansaan.
Kreivi hymyili nuoren kuninkaan ilolle. Kuinka syvästi hän rakastikaan tuota kuninkaallista lasta, joka oli annettu hänen kasvatettavakseen, kuinka koko hänen sydämensä oli häneen kiintynyt! Ja tämä teko, tämä terävä huomio oli osoittanut vanhalle valtiomiehelle, mikä oivallisen hallitsijan mieli tuossa lapsessa vallitsi, kuinka hänen sydämensä sanoi, mikä oli oikeaa, mikä väärää.
— Herra valtiondrotsi, sanoi kuningas, saanko vetää teitä korvasta, saanko?
Ja Pietari Brahe kumartui, jotta lapsikuningas saattoi tarttua hänen korvaansa, ja irvisti pojan suureksi iloksi tämän nipistäessä voimiensa takaa häntä korvalehdestä.
— Ja nyt minä kerron teille jotain oikein hauskaa, sanoi kuningas.
Hän pakotti kreivin istumaan tuoliin ja itse seisoi permannolla kertoen koko lapsen suurella ihastuksella viipurilaisesta Napukasta ja hänen ihmeellisistä urotöistään.