— Eivät nuo poikaviikarit koskaan tahdo ajoissa mennä levolle, sanoi
Didrik König nauraen.
Kaikki muut paitsi Paul yhtyivät nauruun.
— Onko nuori Frese päässyt matkalle vai eikö? ajatteli hän. Piileekö tämän kaiken takana jotain, vai kuvitteleeko levottomuuteni turhia vaaroja? Millä kummalla pääsen täyteen varmuuteen siitä, onko hän matkustanut pois vai eikö?
Kapakassa-olijat pyysivät Paulia jälleen kertomaan kaskujaan. Hän tahtoi lähteä, mutta väkipakolla pidätettiin häntä. Ja minne hän olisikaan mennyt ottamaan selkoa siitä, oliko Frese lähtenyt kaupungista? Jos jotain on tapahtunut, niin varmaankin Mikko tulee siitä ilmoittamaan. Viisainta oli odottaa. Ja hän alkoi jälleen kertoa kaskujaan.
Hän oli paraillaan kertomassa eräästä hullunkurisesta kalastusmatkasta, kun hän joukon keskellä näki Mikon vakavat kasvot.
Paul ponnahti heti paikaltaan ja sanoi:
— Vaikka nyt minut hirttäisitte, niin nyt minä taukoan. Enhän ole mikään jutturumpu, jota saa mielinmäärin pärryttää.
Hän meni Mikon luo ja veti hänet saman pöydän ääreen, missä oli aikaisemmin istunut Jokkimin seurassa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän heti.
— Olen odotellut Siikaniemen kirkon luona siihen asti, kunnes kuulin tuomiokirkon kellon lyövän määrätunnin. Sitten odotin vielä tunnin ajan. Kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että jotain on tapahtunut. Palasin kaupunkiin. Portti oli kiinni. Kiipesin muurin yli. Menin Fresen taloon. Vanha renki sanoi herransa jo kaksi tuntia sitten lähteneen ajelemaan ja erään sotilaan tuoneen reen ja hevosen kotia. Kun tämän kuulin, niin tulin Paul herraa etsimään.