Oli kirpeän kova pakkanen Viipurissa helmikuun alkupäivinä vuonna 1671.
Kaupungin eteläpuolisen muurin keskellä olevan Haakonin tornin porttiaukossa, jonka kautta päästiin sataman kivilaiturille, minkä ääressä kaupungin rikkaitten kauppiaitten suuret, ulkomailla käyvät purjelaivat olivat talvehtimassa, asteli iltahämärässä yksinäinen mies. Hän oli kaupungin suutari, Jaakko Heikinpoika, joka oli vahtivuoroaan suorittamassa ja asteli peitsi olallaan edes ja takaisin porttiaukon suulla tömistellen jalkojaan pysytelläkseen lämpimänä. Jos hän olisi ollut rikas, olisi hän maksanut vuotuisen vahtiveron ja olisi siten, äveriäitten porvarien tavoin, ollut vapaa tästä toimesta. Mutta kun hän oli vain käsityöläinen, ei kuulunut siihen ruotsalaiseen ja saksalaiseen kansanainekseen, joka Viipurissa oli anastanut kaiken vallan käsiinsä, kun hänellä ei ollut suurta kauppaliikettä, ei kivitaloa "Linnoituksen" sisäpuolella, ei muuta kuin oma kurja ammattinsa ja mökkipahanen niinsanotussa "Vallissa" kaupungin itäpuolella, niin hän sai pakkaspäivinä lähteä lämpimästä suojastaan vartioimaan, jotta kukaan ei päässyt tuomaan kaupunkiin tullaamatonta tavaraa tai muuten harjoittamaan pahuutta ja koiruutta.
Oli aivan hiljaista. Vahti kuuli, kuinka lähellä olevan tuomiokirkon tornin kello löi. Tunnit eivät aina olleet tasaisia, sillä kellonsoittaja, ukko Trajanus, useinkin istahti juttelemaan tuttaviensa seuraan aivan liian pitkäksi aikaa ja unohti virkansa, josta seurauksena oli ollut se, että eräänä päivänä mäellä, tornin lähellä olevan kimnaasin pojat suuttuneina tällaisesta muutamien tuntien liiallisesta venyttämisestä olivat antaneet ukolle kelpo selkäsaunan. Haakonin tornista kuului silloin tällöin kahleitten kilinää, kun vangit kylmissä tyrmissään koettivat pysytellä lämpiminä liikkumalla kopissaan sinne ja tänne. Vahti tiesi varsin hyvin, että tornissa istui tällä hetkellä muutamia ammattilaisia, jotka olivat rikkoneet ammattikuntien säännöt ja odottivat rangaistustaan: "kalun päällä istumista". Vahtia värisytti ajatellessaan, että hänkin jostain syystä voisi joutua tuohon piinaan ja kidutukseen, saisi tuntikausia torilla istua puisen, teräväselkäisen hevosen selässä raskaat painot kummassakin jalassaan.
Nämä hänen mietteensä katkaisi keskikaupungilta päin kuuluva melu ja huuto. Ensi alussa vahti tarttui tukevasti peitseensä ollakseen valmiina puolustautumaan ja asettui portin vieressä olevan, muuriin kiinnitetyn kellon viereen, jonka avulla hän saattoi kutsua torin varrella olevasta päävahdista apua. Mutta pian hän jälleen alkoikin astella entiseen tapaansa, sillä hän tunsi varsin hyvin, mistä tällaiset huudot saivat alkunsa. Kaupungin nuoret miehet siellä vain ajoivat "grassatim" pitkin katuja huutaen ja räyhäten niin, että ihmiset ja jumalat sellaisesta saattoivat suuttua.
Ja huuto läheni. Karjaportinkadulta päin se tuli, sitten varmaankin kääntyi Piispankadulle ja siitä Kuningattarenkatua pitkin torille. Olihan tie avara ja mukava tällaista hurjaa ajoa varten, sillä näillä kaduilla oli jo pantu toimeen Pietari Brahen määräämä järjestely, kadut tehty suoriksi ja rakennuksia muuteltu niin, että ne tulivat olemaan suorassa viivassa kadun kanssa.
Nyt ajajat kääntyivät sille kapealle kujalle, joka torilta vei Haakonin portille päin. Vahti asettui aivan seinän viereen ja seisoi siinä pää etukumarana tarkastaakseen, keitä nämä ajajat olivat, voidakseen sitten heitä syyttää luvattomasta meluamisesta. Jo pujahti kadunkaan teestä reki huimaa vauhtia porttia kohden. Reessä istui joukko nuoria miehiä ja tyttöjä. Miehet painoivat karvalakkinsa syvälle silmilleen, ja naiset vetivät huiviaan alemmaksi, jotta vahti ei heitä tuntisi. Ja reki kiisi portista jäälle vahdin kiroillessa sitä, ettei ollut sulkenut porttia, siten pidättääkseen ajajat. Jäällä reki hurjaa kyytiä kierteli sinne ja tänne, kiisi Tervaniemen kärkeen asti, kaupungin tervamakasiinien luo, kääntyi ja ajoi Haakonin portin sekä purjelaivojen ohi linnaa kohden, pujahti korkean Turun sillan alitse ja katosi kokonaan vahdin näkyvistä. Huudoista saattoi vahti, joka oli kivisillalle tullut katselemaan tätä hurjaa menoa, päättää, että ajajat palasivat kaupunkiin Revonhännän puolelta Vesiportin kautta.
— Ja naisiakin siinä oli, sanoi suutari reen hävittyä. Koreita tyttöjä tässä kaupungissa on, ja uljaita ovat rouvatkin järjestään, mutta kova halu niillä on huutaa ja pitää pahaa elämää. Mistähän sellainenkin villitys naisiin tulee?
Hän olisi varmaankin jatkanut näitä mietteitään naisten turmeluksesta, ellei hänen palatessaan tornin portin suojaan huomionsa olisi kääntynyt lähellä olevaan Pietari Frese vainajan taloon. Talon ovi näet aukeni, ja turkkiviittaan verhottu nuori mies läksi astelemaan toria kohden.
— Taitaa olla nuori Jokkim Frese, ajatteli suutari. Hänhän on äskettäin ulkovalloista tullut kotiaan. Aikookohan tuo ottaa isävainajansa kauppaliikkeen huostaansa, se kun on ollut vieraitten käsissä? Mutta mitä hän suotta niskaansa väsyttäisi tilikirjojen ääressä ja tavaroita punnitsemalla, kun on niin rikas, että voi vain elää lellottaa. Minnekähän hänkin nyt on menossa? Kapakkaan kai lämmittämään vatsaansa tai tyttöjen luo lämmittämään sieluaan.
Ja kateellisena alkoi suutari ajatella Frese-suvun rikkautta, ja huokaus nousi rinnasta hänen muistellessaan nähneensä, kuinka Pietari Fresen kuoltua hänen leskensä Katarina Lehusen kerran maksoi velkansa, viisisataa taaleria, ja neliskulmaisia plootuja heitettiin talon kellarista kadulle aivan kuin halkoja.