XXIII.
Isänmaa.
Pitojen päätyttyä eivät Jokkim ja Barbara tahtoneetkaan mennä levolle, vaikka heitä siihen kehotettiin. Nuoren onnensa varmuus täytti suurella ilolla koko heidän olemuksensa, ja he tahtoivat olla toistensa seurassa, juuri sinä hetkenä. Mutta talossa, jossa parhaillaan korjattiin juhlan jätteitä syrjään ja siivottiin huoneita, eivät he viihtyneet, he kaipasivat raitista ilmaa ja kirkasta päivää. Yhdessä he läksivät astelemaan kaupungin katuja pitkin, menivät Karjaportin torniaukosta, kulkivat Vallin ohitse ja suuntasivat kulkunsa Kolikkoinmäelle.
Talvipäivä paistoi kirkkaasti, hanki hohti, ilmassa tuntui keväinen tuulahdus, vaikka vasta olikin helmikuun loppu. Oli aivan kuin keväällä olisi ollut niin suuri ikävä, että se ennen aikojaan tahtoi herätä.
He kiipesivät mäen kukkulalle ja sieltä katselivat kaupunkia.
Korkealle kohden taivaan miehekästä sineä nousi linnan Olavintorni huippukattoineen. Lähempänä oli kaupunki monine mataloine torneineen ja muureineen, joiden keskeltä kohosi tuomiokirkon kellotorni ja sen eteläpuolella luostarikirkon pieni tapuli. Kolikkoinmäelle päin erottautui linnan muurista Valli, se kaupunginosa, jossa vähempivaraiset asuivat pienissä puuhökkeleissään. Tämän kaupunginosan suojana oli maavalli ja sen vieressä syvä kaivos. Lumi peitti korjaamatta jääneet vallinosat ja teki kaiken tasaiseksi ja juhlallisen komeaksi. Puhtaalta ja sirolta näytti kaupunki lumenpeittämine kattoineen etäältä katsottuna.
— Onkohan missään kaupunkia, joka olisi Viipuria kauniimpi, sanoi Jokkim. Joka kerta kun sen uudelleen näen, tunnen kuinka sydämeni lämpenee ja kuinka veri suonissani virtaa voimakkaana. Tämä on se maan kolkka, se etäinen paikka, johon olen kasvanut kiinni. Koko lapsuuteni, elämäni on sidottu tuon pienen rajoitetun piirin sisään. Jokainen katu, jokainen talo muistuttaa mieleeni tapahtuman, ja nämä liittyvät toisiinsa ja ovat aivan kuin viittoja tien varrella. Tänne minä kuulun, tämä on se paikka, jossa tunnen itseni onnelliseksi.
Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli kirkkain silmin kotikaupunkiaan kohden, ja hänen kätensä pusersi lujasti vieressä olevan Barbaran kättä.
— Mitä siitä, että kaupunki on pieni, jatkoi hän. Tämä on kuitenkin valtakunnan turvapaikka itää vastaan. Vähät silloin pienuudesta, kun sillä on oma suuri tehtävänsä. Samoinhan on meidän ihmistenkin laita. Mitä siitä, kuinka vähäpätöinen kukin on, kun hänellä vain on jotain, jonka puolesta hänen on taisteltava ja toimittava. Kuinka toisen muodon saikaan oma elämäni sen jälkeen, kun nuoren kuninkaan näin ja ymmärsin, mitä minä voin täällä saada aikaan, kuinka paljon merkitsee koko maalle, että täällä toimin kaikkien hyväksi. Puolustamalla hänen asiaansa voin saada suurta aikaan ja tuottaa onnea tuhansille. Mikä ihana ajatus, mikä rauhoittava ajatus!
Barbara painoi päänsä hänen olkaansa vasten ja hymyili.