Paul viittasi tällä hurjasta elämästään tunnettuun Barthold Ruuthiin.
Samassa läiskähti tillikka Paulin korvalle, ja hän sai tavallista kovempaa kyytiä kadota portaita alas.
Kadulle tultuaan tuumi Paul:
— Ne ovat menetelleet viisaasti, sen huomaan. Ovat lähettäneet tiedon nuoren herran matkasta Tukholmaan, jolloin kukaan ei osaa häntä kaivatakaan. Linnasta tietysti en mitään saa tietää. Napukka on jotain nähnyt, mutta millä saan hänet käsiini? Isä näyttää varjelevan poikaansa visusti. Mutta laulullahan ne Jerikonkin muurit sortuivat. Niin teen minäkin sille kellarin seinälle, jonka takana tuo poika viikari on.
Hän meni Borchardtin kapakkaan. Se oli aamulla aivan autio. Nike vain siellä yksinään hääri.
— Huomenta, sanoi Paul, ja kiitoksia eilisestä illasta, sillä se oli tavallista hauskempi. Täällähän oli oikea ilon mylly, minä olin sen jauhattaja, ja te saitte rasvaa kaataa rattaisiin, jotta ne eivät päässeet natisemaan. Missä Napukka on? Minulla olisi hänelle asiaa.
— Poika on eilen ollut luvattomilla teillä, ja minä olen pannut hänet salpojen taakse katumaan tekojaan, vastasi Nike katsoen vakoilevasti Pauliin.
— Millä luvattomilla teillä? sanoi Paul aivan viattomasti. Ette kai sillä tarkoita sitä, että hän oli viemässä muuatta rakkauskirjettäni?
— Niin te sanotte, mutta minulla on omat ajatukseni siitä, missä hän on ollut, lausui Nike.
— Enkö saisi kuitenkin kysäistä häneltä, miten hän on asiansa toimittanut? sanoi Paul.