— Kas, juuri siinä onkin salaisuus, jota en voi teille ilmoittaa. Napukka tietää asioita, joita hänen ei ole hyvä tietää. Ja siksi hän saakin olla tuolla siksi, kunnes asiat kehittyvät hiukan pitemmälle.
— Mutta hänhän kuolee siellä nälkään.
— Minunko kellarissani? Joutavia. Siellä on niin paljon ruokaa, että hän voisi elää siellä aivan huoleti vaikka viisi vuotta.
Nike kumarsi Paulille ja sanoi ivallisesti:
— Nythän olette siis saanut tietää, että rakkausjuttunne on huonolla tolalla, siksi kai naamanne on noin murheellisen näköinen. Koettakaa miettiä, mitä Napukka tuolla kukolla ja kanalla tarkoitti, ehkä ne ovat jossain yhteydessä teidän asioittenne kanssa.
Nike kumarsi kerta vielä ja jätti Paulin kartanolle seisomaan.
— Onpa ihme ja kumma, ellen saa sinua puijatuksi, sinä vanha konna ja vakooja! sanoi Paul kiukuissaan itsekseen.
Astellessaan asuntoaan kohden hän matkalla tuumi, mitä merkillistä Napukka mahtoikaan tarkoittaa tuolla kukolla ja kanalla. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli arvannut Napukan tarkoituksen.
Juoksujalkaa hän saapui Antonius Borchardtin päätaloon torin varrelle ja päästyään pihaan juoksi suoraa päätä talliin. Siellä istui talon siipikarja orrella talvimajoillaan. Varovaisesti lähestyen sieppasi Paul komean kukon kiinni. Mutta mikä meteli syntyikään silloin muussa siipikarjassa, kun heidän herransa ja komentajansa sillä tavoin oli joutunut vangiksi! Paul ei siitä välittänyt, vaan kietoi nuoranpätkän kukon jalkojen ympärille, laski sen maahan ja pani vielä varmuuden vuoksi vasun nurinpäin sen päälle. Sitten hän läksi tavoittamaan kanaa. Monen yrityksen jälkeen, jolloin talon hevoset jo olivat ennättäneet käydä levottomiksi, kanojen lennellessä hätääntyneinä orrelta orrelle ja pilttuusta pilttuuseen, sai Paul kanankin kiinni ja pian hän senkin oli pistänyt sidottuna vasun alle.
Tämä tapahtui viime tingassa, sillä talon hevosrenki tuli juoksujalkaa katsomaan, mikä melu tallissa oli. Nähdessään Paulin kysyi hän: