Jokkim heitti turkki viittansa hartioiltaan, ja silloin näkyi hänen hollantilaiseen kuosiin valmistettu musta samettipukunsa, jonka arvokkaisuutta lisäsi leveä, brysseliläisistä pitseistä valmistettu kaulus. Hän erosi tämän samalla yksinkertaisen, mutta aistikkaan asunsa kautta kaikista muista huoneessa-olijoista, joiden puvuissa oli noudatettu saksalaista kirjavuutta.
Nike palasi tuoden suuren hopeatuopillisen viiniä ja laskiessaan sen pöydälle sanoi:
— Jos armollinen herra aikansa kuluksi tahtoo saada sopivaa seuraa, niin pyydän tänne tulemaan herra Vitus Besolduksen. Kai hänestä on kuultu, sillä hänhän tässä kaupungissa ajaa asioita oikeudessa. Hän opettaa pojalleni viisauden alkeita ja senvuoksi saakin täällä ilmaiseksi juoda. Olutta kyllä, mutta aivan ilmaiseksi. Katsokaahan, minäkin tahdon tehdä pojastani oppineen herran, aivan samanlaisen kuin armollinen herrakin on. Kovasti Vitus herra soimaa poikani päätä kovaksi ja sanoo, että hänen opettamisensa on oikeata Herkuleen työtä, ja väittää, ettei sellaista lusikkaa eikä Nyrenbergin rattia ole, jolla voisi hänen päähänsä tietoa ammentaa. Napukka on viisas poika, mutta laiska, kovin laiska. Kun armollinen herra ja Vitus herra pääsisivät keskustelemaan, niin kyllä siitä viisautta irtaantuisi meidän tyhmempienkin varalta.
— Olen mieluummin yksin, sanoi Jokkim.
— Niinkuin armollinen herra itse tahtoo, sanoi Nike ja meni syvään kumarrellen pois.
Kun krouvari joukon läpi pujotteli pois, niin muuan tummatukkainen ja pitkäviiksinen mies, joka puvustaan päättäen oli linnan varusväen upseeri, viittasi hänet luokseen, ja Jokkimiin suunnatuista katseista saattoi tämä päättää hänestä keskusteltavan.
Huonetta valaisi talikynttilät, joiden niistäminen oli kapakan isännän pojan, Napukan, tehtävänä. Hän toi vähän ajan päästä Jokkimin pöydälle jalustan, jossa paloi kaksi kynttilää.
— Luuletko Paul Moijin vielä kauankin viipyvän? kysyi Jokkim häneltä.
— Hänen pitäisi jo olla täällä, sillä minulla olisi tärkeitä tietoja hänelle annettavana ja hän odottaa niitä hartaasti, vastasi poika.
Hän odotti vieraan vielä kyselevän jotain, mutta kun tämä ainoastaan levottomana tömisteli jalallaan kellarin kivipermantoon, väistyi Napukka kellarin toiseen päähän, mutta joka kerta, kun Jokkim sattui suuntaamaan katseensa sinnepäin, näki hän pojan kirkkaitten silmien tarkastavan häntä.