— Tein varmaankin ajattelemattomasti tullessani tänne, mutisi nuori Frese itsekseen, sillä olenhan herättänyt aivan liian suurta huomiota, ja sitähän minun tällä hetkellä tulisi ennenkaikkea välttää. Mutta kun kerran olen tullut, niin täytyy minun jäädäkin, sillä lähtöni herättäisi vieläkin suurempaa huomiota, ja minun on ehdottomasti tänä iltana saatava puhutella Paul Moijia.
Pian oli kapakassa oleva joukko unohtanut huoneen nurkassa istuvan nuoren miehen, pitkäviiksinen upseeri vain silloin tällöin loi tutkivan katseen häneen.
Vähän ajan päästä Jokkim näki upseerin nousevan paikaltaan ja lähestyvän häntä. Tultuaan Fresen pöydän luo hän kohteliaasti nosti leveäreunaista ja sulkatöyhtöistä hattuaan, kumarsi syvään ja sanoi:
— Nuori Jokkim Frese ei varmaankaan enää tunne minua? sanoi upseeri. Nimeni on Didrik König. Sallitte varmaankin minun hetkiseksi istua seuraanne.
— Ei minulla ole mitään sitä vastaan odottaessani toista, sanoi
Jokkim jäykästi.
Kuultuaan nuoren miehen nimen hän muisti juuri vähää ennen ulkomaille menoaan tämän saman saaneen aikaan rettelöitä perheessä, jossa hän, Jokkim, paljon oleskeli. Raatimies Pietari Ruuthin leski, Sigrid, Viipurin entisen linnanherran Henrik Caréelin tytär, oli ollut iloinen nainen ja oli ihastunut Didrik Königiin. Alussa heidän välinsä lienevät olleet sangen hellät, mutta sitten Sigrid kyllästyi ihailijaansa, ja kun asessori Johannes Vassenius Turusta, jouduttuaan leskeksi, tuli häntä kosimaan, niin Sigrid suostui menemään hänen vaimokseen. Mutta silloin Didrik nosti mellakan ja väitti, että hänellä oli aikaisemmat oikeudet tähän naiseen. Koko kaupunki puhui tästä asiasta, ja juoruämmillä oli runsaasti keskustelun aihetta. Lopun lopuksi Sigrid meni Turkuun vieden mukanaan edellisestä avioliitostaan saamansa lapset, Henrikin, Jakobin ja Barbaran. Usein oli Jokkim kaipauksella muistellut kaunista Barbaraa, joka Viipurista lähtiessään oli vielä hento tyttö, mutta nyt jo varmaankin niinä kolmena vuotena, jotka hän oli ollut Viipurista poissa, oli neidoksi kehittynyt. Muistellessaan tätä kaikkea tunsi Jokkim vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan.
— Tarvitsette häntä varmaankin lemmenasioissa? sanoi König nauraen.
— Minulla ei ole mitään lemmenasioita, sanoi Jokkim niin tiukasti, ettei upseeri tohtinut enää jatkaa keskustelua tähän suuntaan.
— Paul Moij lainaa myöskin rahoja jokseenkin suurta hyvitystä vastaan, jatkoi Didrik. Mutta eihän rikkaan Fresen tarvitse sellaisissa asioissa kääntyä hänen puoleensa.
Tämä kuulustelu ja tiedusteleminen tuntui Jokkimista niin vastenmieliseltä, että hän varmaankin olisi jättänyt miehen ja lähtenyt, ellei samassa olisi huoneen toisesta päästä kuulunut riemuhuutoa.