— Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan kuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne silloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin toisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi lukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.
— Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan voi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?
— Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä, että itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen länttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen jokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei kuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki ilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen sotaretken vapauttaakseen minut…
Vanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla vasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.
— Mistä tämä ylellisyys tulee? sanoi Paul.
— Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi vanginvartija.
— Sotaretki on alkanut! sanoi Paul nauraen.
Kääntyen Fresen puoleen hän jatkoi:
— Enkö ollut oikeassa? Vanginvartijan poistuttua sanoi Paul:
— Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä vaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan tänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan. Ja jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan hämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista harvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin hienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.