— Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän on oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?
— Sen saatte kohta nähdä, kun kuulustelu alkaa, sanoi Didrik äreästi.
Jo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja kuiskasi hänelle:
— Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy hullusti!
Reestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän luisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa pahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin. Kaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan lähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja asteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen ulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi aivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään lähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen leukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:
— Minä näen, minä näen!
— Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta hätääntymistä.
— Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja kaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän kimppuumme!
— Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul ratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.
Paulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät hätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka askeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen edessään.