— Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte hänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?
— Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi muuan ratsumies hätääntyneenä.
— Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa päästää häntä vapaaksi.
— Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan vapaaehtoisesti tupaa kohden.
Paul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden huomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti pusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.
Tuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä. Emäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä tuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä äänellä:
— Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen sotavoiman keralla?
— Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos olet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet nämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa. Kaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat ryhtyä tarkastamaan taskuja.
Didrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi samoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua Samueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle jalalleen seisomaan ja huusi:
— Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan sillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun karjaasi. Väisty pois, väisty pois!