Marketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko palkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan ovelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat siellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta olevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen, oliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan päivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli määrännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen Marketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo, sillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa palkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.
Marketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle hän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin aterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen pieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain isäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka heikko kajastus ulottui sinne.
Huoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui polvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja avasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä vaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman laskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän oli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä varoja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä tuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli kolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta aina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen halunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja surukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli alussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle syntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille. Kirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen, mutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua. Miestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä tulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja poika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli kahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan. Silloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa kuoltua omakseen, ja Marketta suostui.
Raskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli mennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa. Silloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli kolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut. Rikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen miehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua äidiltään.
Ja niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että auttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun morsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja kukkarollisen rahaa.
Kaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen ollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen oli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin rikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi hän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle, joka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut. Omaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä kiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja tältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei koskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan sen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.
Hän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti tuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki söi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli tuhkana.
Hän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan; nuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin hän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna ajatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.
Hän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani tavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja siinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava kuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi ja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin hiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna oli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän apelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla "omalla puolellaan".
Näin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa viivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt paraillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt lupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton, sillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että aina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta tarmokas miehensä.