Mutta turhaan he yrittivät kahlata lumessa.
Samuel kääntyi katsomaan taakseen ja huusi niin että metsä kaikui:
— Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas pelästyksestänne!
Noloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla etäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä tietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.
Mutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä ajoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada sanaakaan sanotuksi.
— Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon kissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka kiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin minä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain oikein uskottaa.
X.
Äiti ja poika.
Ylitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan vaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä. Jo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut tulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli Marketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä päivänä, jona oli luvannut.
Toisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli aivan hiljaista.