— Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa on turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!
Kaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul huomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he alkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki tovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin viittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:
— Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se on se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden teille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja kasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin naurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama, joka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne uppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää. Meillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.
Hän viittasi sotilaille ja sanoi korkealla äänellä:
— Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti, jotta nämä maailmasta katoavat.
Hän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden. Sieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä parkaisivat.
Samassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi tämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa oli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen. Pian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista vastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen tuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä jakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.
Isännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa tappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi niin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan hevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan toisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin poispäin.
Mutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään. Hän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat pakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!
Didrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät pakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä lumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja alkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.