Ja Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia myöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan, väritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui tuontuostakin.
Mutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä kuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen tyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään Viipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta. Juuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria lupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.
Mutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati heille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:
— Mutta ensin on minun pantava nämä tärkeät paperit turvaan.
Hän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle jättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:
— Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai päästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.
He menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä aterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän aikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan miestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään uneen.
Marketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun hämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa viereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.
— Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään täälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.
— Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä liikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.