— Sinä olet siis maanpetturin palveluksessa! sanoi Marketta.
— Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi Uolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä käyneenkään.
— Mutta papereitten katoaminen? Kenen syyksi se tulee?
— Se on heidän ajateltavansa eikä minun.
— He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen vieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä ne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet. Minähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?
— Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella, sanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.
Marketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään poikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja vielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet henkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata, hän, niin nainen kuin olikin:
— Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä tee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.
— Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle, silloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu tapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka kuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan kertoo. Anna paperit minulle!
— Ne ovat nyt minulla ja niitä en anna.