Uolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta käsissään.
— Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän papereitaan.
— Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan, et sitä kuitenkaan ymmärrä.
Ja Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen kätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja pisti ne taskuunsa.
— Aiotko sinä viedä heidän paperinsa? huudahti Marketta.
— Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä papereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin kukaan herää.
Marketta oli nyt selvillä. Hän ei voinut tällä tavoin mukautua kaikkeen.
— Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä asioilla liikut.
Uolevi mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et ainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran palveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän kaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan, niin olen pelastettu. Siinä on totuus.