Näyttelijät ovat jonkimmoinen tiivistetty aines koko kansasta, tuollainen mallitarha, jota valtion varoilla on pidettävä kunnossa, ja näyttelijöiden seurassa oppiikin paraiten näkemään tämän sekä kaikkien muiden kansojen ominaisuudet. Meidän kansalla ei ole synnynnäisiä näyttelijälahjoja, mutta kuten kaikessa muussakin, niin matkii se tässäkin Eurooppaa ja pyrkii kuulumaan suurien kansakuntien joukkoon. Ja kuten näyttelijä uskoo olevansa kuningas, niin uskoo tämä maa olevansa se "kehityksen ja edistyksen lipunkantaja", johon muut maat katsovat sellaisella puhtaalla ihastuksella ylös. Näyttelijä haluaa aina, että muut ihmiset puhuisivat hänestä, ja jos hän on tuttu arvostelijan kanssa, niin kuiskaa hän itse hyviä lauseita taidostaan arvostelijan korvaan. Samoin kirjoittelemme me itse ylistyksiä tästä maasta ulkomaisiin lehtiin ja olemme varmasti vakuutettuja siitä, että meidän sanojamme siellä uskotaan.
Näyttelijä uskoo olevansa suuri taiteilija ilman sivistystäkin, niin mekin teemme, kaikelle ulkonaiselle pannaan suuri paino ja sivistys tehdään kaavamaiseksi muotiasiaksi.
Meidän parhaat näyttelijämme eivät ole teatterissa näyttämässä itseään rahan edestä, ei, ne etevimmät ovat palkkaa nauttivina senaatissa, eduskunnassa, sanomalehdissä, poliisilaitoksessa, kirkossa, kaikkialla, missä hyviä palkkioita maksetaan niille, jotka voivat elämässä toteuttaa sadun "Keisarin uudet vaatteet."
Siellä missä nälkäpalkkoja tarjotaan, mutta vaaditaan suurta itsensäuhraavaa työtä, eikä näyttelemisellä ole mitään merkitystä, siellä on vähimmin näyttelijöitä. Se ala on tiedemiesten ala. Siksi heistä kuuleekin niin vähän, ja jos sanomalehdet kirjoittavat heidän töistään, niin painattavat kertomuksen mahdollisimman pienillä kirjaimilla, mutta kun teatteri-ihminen on lavalla huutanut ja räyhännyt, niin sanomalehdet harventavat kirjoituksen kirjaimet ja yleisö ahmii arvostelun, joka joskus voi kuulua melkein rakkaudentunnustukselta, niin innostunut voi sen kirjoittaja olla.
Toisinaan voi tuo näyttelemishalumme osua väärään paikkaan ja me esiinnymme kuten seuranäyttelijät, jotka näytelmässä saavat surmata jonkun ja vihan vimmassa huutaen ja karjuen syöksyvät väärän henkilön kimppuun ja iskevät teatteripuukolla omaa puoluelaistaan. Eräs senaattori erosi sen vuoksi, että hän ei voinut ajaa vastoin vakaumustaan asiaa, jonka eduskunta määräsi hänen toimekseen. Silloin hänen oman puolueensa äänenkannattaja, jonka puolueohjelmaan kuului se asia, jota senaattori ei voinut ajaa, nosti suuren äänen, ylisti senaattoria ja kielsi kannatuksensa senaatilta. Se tuntui niin luonnolliselta, kun huuto oli suuri. Me tahdomme nähdä surmaamista ja puukotusta. Mitä siitä, että puukko meni väärään suuntaan, isku oli loistava, vaikka puukko olikin vain teatteripuukko.
Että joku toimii vakaumuksesta, se on meidän mielestämme järjetöntä, sillä tuo vakaumusnäytteleminen on jo vanhentunut temppu. Yhteen aikaan se tepsi, ja silloin asianomainen sai osakseen serenaadia ja kukkia — meillä ovat rautalankoihin sidotut kukat kunnianosoituksia miehillekin, miksi, kukathan ovat naisten ja naismaisten miesten koruja, vai olisimmeko me kaikki naismaistuneet. Ja kukkien keskellä asianomainen löi rintoihinsa ja uhrasi vakaumukselleen kaikki!
Teatteri näyttelee eri näytelmiä, mekin muutamme ohjelmaa. Meillä on milloin mikin asia näyttelemisen aiheena. Raittius oli jonkun aikaa sen alaisena. Muutamat juhlallisesti vakuuttivat, etteivät he koskaan enää maista väkijuomia. Ja yleisöstä oli se niin suuremmoista, eikä kukaan kysynyt, oliko ehkä lääkäri heitä kieltänyt juomasta.
Nyt on siveys näyttelemisen aiheena. Kohta kai saamme lukea sanomalehdistä, miten ne henkilöt, jotka eivät enää jaksa, saa tai uskalla pahaa tehdä, julistavat itsensä tämän uuden ajan pyhimyksiksi.
Vaaliaikana saavutti näytteleminen kukoistuksensa. Se oli kansallisen teatterimaisuuden loistoaika. Puolueet panivat toimeen näytäntöjä, joissa esiintyivät suurimmat suunsoittajat. Sirkuksen kanssa kilpailtiin kuvallisissa plakaateissa. Ja kuten näyttelijä lennokkaan ihanteellisuuden jälkeen kaipaa hiukan olutta, niin puhujia, jotka yllyttivät kieltolakia sisältävään ohjelmaan liittymään, juhlittiin pidoilla, joissa lautasen edessä oli useita laseja.
Jotain aivan uutta olisi jo keksittävä, sillä isänmaallisuuskaan ei enää auta, sitäkin on jo liiaksi viljelty. Ne ihanat ajat ovat olleet ja menneet, jolloin eläinnäyttelyt ja kilpa-ajot avattiin Maamme-laululla ja jolloin sikojen ja lehmien kehittäminen julistettiin kansallistyöksi. Pacius ja Runeberg parat, jotka Maamme-laululla ovat edistäneet humbuugia, ja Aho parka, joka keksimällä "katajaisen kansani" antoi sillä hyvän nimen monen monituiselle ilveelle, sen sanan venyväisyys kun oli kerrassaan satumainen, se sopi mihin tahansa.