Oli aika, jolloin me kaikki näyttelimme sosialismia. Punaiset kravatit ja kaulahuivit olivat suosittuja, me järjestimme omia aseettomia sotajoukkoja, kansallinen komedia vaati sen, me kuljimme kuten veljet ainakin sovussa ja rakkaudessa. Sitten hankittiin runsaasti kivääriä, jotka olivat käytännössä kelpaamattomia. Se pelästytti suurta joukkoa. Samalla esiintyi toinen peloittava asia: sosialismi vaati uhrauksia, väistymistä sorrettujen tieltä, päästämistä heitä lihapatamme luo ja kukkarollemme, silloin tuli käänne. Jaloudesta voi puhua, mutta sen harjoittaminen on mahdotonta. Kohta me kai olemme kapitalistia jokainen ja keltainen väri on muotiväri.
Kun varsinaiset näyttelijät ovat tuollainen tiivistetty aines koko kansasta, niin otan heidät käsiteltäviksi.
Näyttelijä on harvoin taiteilija, hän on olento, joka uskoo omaan puutteelliseen sieluunsa runottaren ottaneen asunnon. Näyttelijä, joka kerran on saanut vakinaisen paikan, ei enää kehitystä kaipaa, hänen tutkimuksensa rajoittuvat istumaan seurassa ja puhumaan omasta itsestänsä. Oletko näyttelijän kuullut puhuvan muusta kuin itsestään? Siihen aineeseen ei hän väsy. Ja kuinka kauniita vertauskuvia hän löytääkään itsestään. Jos hän juo ja humalaisena esiintyy, tekee velkoja ja häpäisee koko laitoksen, niin on hän "haavoitettu leijona." Jos hän hankkii itselleen salaisia ihailijoita, jotka eivät platonismista tiedäkään, niin on se "puhdas lilja." Jos he rikkovat tavalliset yhteiskuntalait ja muodostavat suhteita, joille joko nauretaan tai joita inhotaan, niin ovat he "vapauden harrastajia." Ja he kulkevat pää pystyssä ja huutavat omaa ylistystään ja mielistelevät ihmisiä, jotta nämät antaisivat heille kukkia näytännöissä. Kun on oikein taitava, niin voi olla hyvä ystävä puutarhurin kanssa, ja kun monta tilausta on toimittanut, niin joskus puutarhuri omasta puolestaan lähettää kauniin kukkalaitteen, ja sanomalehdet kertovat harvennetulla tyylillä sen ja sen saaneen yleisöltä kukkalaitteen. Yleisöä on niin helppoa syyttää kaikista tyhmyyksistä.
Kun meidän maassamme eivät apinat kylmän ilmanlaadun vuoksi menesty, niin joutuvat näyttelijät noiden apina-ihailijoiden lemmikeiksi. Kun sellaiselle ihailijalle jokainen apina on yhtä rakas, niin antaa hän jokaiselle järjestään laakereita. Laakeripuu onkin tullut meidän maassamme jo joksikin kotipuuksi. Toisinaan tässä suhteessa voi syntyä pieniä erehdyksiä, mutta niille ei yleisö pane painoa. Näyttelijä voi saada laakeriseppeleen päivänä, jona juhlitaan jotain suur-miestä, tai voidaan seppele antaa henkilölle, jolla on sivuosa näytelmässä ja jossa hän on erityisen huono. Toisinaan se voisi osua liian hassusti — silloin sukkela näyttelijä järjestää niin, että pääosan esittäjä saa seppeleen, joka oli aijottu sivuosan esittäjälle. Samahan se on, missä järjestyksessä se tapahtuu, kun kukin tietää sen saavansa. Sanomalehdet mainitsevat aina laakeriseppeleestä ja yleisö uskoo, että se näyttelijä on suurin, jolla on eniten kukkia-antavia ystäviä, ja iloitsee, kun näytelmätaide on meillä niin korkealla.
Teatteri on n.s. sivistyslaitos. Joku voi käsittää sen puustavillisesti ja sivistää itseään käymällä katsomassa jokaista näytelmää. Kun sitten näytelmäkauden lopulla tarkastaa, mitä sivistystä harrastava on nähnyt, niin ymmärtää kyllä, miten sivistynyt hän on.
Kun teatteri on niin lähellä yleisöä, niin sitä voi siis jokainen ymmärtää. Sen vuoksi ovatkin teatteriarvostelijamme aina nuoria miehiä, heillä on niin selvä ja turmeltumaton silmä näkemään kaiken kauniissa valossa. Ja tällainen nuori mies tekee tuttavuutta näyttelijäin kanssa, hakkailee neitosia ja kuuntelee kapakassa herrojen kertomia teatterijuttuja, tehden siten draamallisia tutkimuksia. Pian saakin hän omaan itseensä suuren määrän näyttelijäin esiintymistapaa, alkaa ulkonaisesti käyttäytyä luonnottoman hienosti ja saa arvosteluihin ihanan lennon. Hän kuulee ja näkee esityksessä aivan ylenluonnollisia asioita, ja korkeimman innostuksen saavutettuaan hän ylistää meidän kansalliskirjallisuutemme nerontuotetta "Tukkijoella" ja sen esittämistä ja hän "tahtoisi avata teatterin seinät ja huutaa koko maailmalle: tulkaa katsomaan todellista taidetta." Jos arvostelija sattuu olemaan kuuronpuoleinen, niin silloin hän voi olla kuulematta, mitä hyvää todella suuressa taiteilijassa on, hän vetää hänet alas, jotta keskinkertaiset kyvyt eivät painuisi liian syvälle. Ja pienet näyttelijät iloitsevat, että sellainen etevä arvostelija on noussut, joka uskaltaa sanoa totuuden, sillä näyttelijän mielestä on se arvostelija etevä, joka häntä kiittää ja toista moittii.
Näyttelijä tahtoo kuulla kiitosta, sillä moite pakoittaisi häntä tekemään työtä itsensä kehittämiseksi, ja näyttelijä on laiska. Mutta laiskuus on raskasta, siksi hän tahtoo saada siitä korkean palkan. Hän tahtoo saada hyvin varhain eläkkeen, sillä, kuten hän itse sanoo, "näyttelijän toimi on niin kuluttava." Arvaahan sen! Ja eläkelaitosta varten pidetään suuria arpajaisia ja näyttelijä saa sekä palkan että eläkkeen.
Näyttelijä tahtoo asua komeammin kuin hänen pitäisikään. Oletko koskaan käynyt näyttelijän asunnossa? Se on jonkimmoinen pienoiskuva näyttämöstä, jossa kaikki on valheellista: huonoja tauluja komeissa kehyksissä, huonekaluissa kaikkien eri tyylien suloinen yhdistys pietarilaisista huonekaluista nykyaikuisiin asti, ulkomailta laahattua basaaritavaraa, siellä täällä näkyvillä paikoilla kuvia näyttelijästä niissä osissa, joissa hän on onnistunut huonosti, mutta teatteriräätäli ja valokuvaaja hyvin. Ja ennenkaikkea kuihtuneita laakeriseppeleitä tai ainakin seppeleen silkkinauhoja, joita vieraille näytetään teeskennellyllä vaatimattomuudella. Samoin kuin hänen asunnossaan vallitsee tuo "taiteellinen epäjärjestys", niin vallitsee se hänen puvussaankin. Hän pukeutuu juutalaisbasaarin muodin mukaan, lisäten siihen omia erikoisia keksintöjään. Kun näyttelijätär kulkee koko loistossaan kadulla, niin on hän täydellinen todistus siitä, miten ei tulisi pukeutua. Hän on nimittäin yhdistys mitä räikeimmistä väreistä ja aineksista. Jos hän vuoraa päällystakkinsa silkillä, niin keksii hän keinon, millä hän sen näyttää jokaiselle vastaantulijalle. Mikä vähänkin kaunistaa, sitä käytetään. Jos mustasankaiset silmälasit ovat edullisia, niin otetaan paljaat sangat nenälle ja pidetään sellaista ilvettä vuosikausia.
Näyttelijä valmistaa itselleen silmiinpistävän ulkonaisen kehyksen, muuten tyhmyys näkyisi liian selvästi.
Näyttelijä harrastaa yhtä asiaa koko sielullaan, ei työtään vaan nykyajan tutkimista. "Näyttelijän tulee tutkia elämää", on tunnuslause heille. Kirjailijoiden teokset ovat vanhanaikuisia, ikäviä, Shakespearesta tuntee näyttelijä ne osat, jotka hän on näytellyt, puhumattakaan muista kirjailijoista, joiden teoksia ei ole käännetty, niistä hän ei tiedä mitään. Hän ei harrasta vieraita kieliä muuta kuin niin paljon, että töin tuskin tulee toimeen ulkomailla, jonne hän valtion matkarahalla menee tekemään säästöjä ja ostamaan uusia pukuja. Mutta oma, kansallinen elämämme, se tunnetaan tarkoin. Jos virastot, varsinkin pankit, ovat muodostaneet keskeensä tiedonpesiä yksityisten ihmisten elämän tarkastamiseksi, niin on joka teatterissa oikea tiedustelutoimisto perhesalaisuuksia varten, siihen kuuluvat keski-ikäiset naiset ja effemineeratut miehet.