Muualla maailmassa määräävät näyttelijät kielen, ja Ranskassa akademian jäsenet voivat kysyä näyttelijän mielipidettä sanojen ääntämisestä. Meidän näyttelijämme ovat luonnollisesti myöskin omaksuneet tämän jalon toimen. Tiedemiehet sanovat, että meidän kielemme kuuluu maailman kauneimpien kielten joukkoon; sen me mielellämme uskomme ja iloitsemme, kun näyttelijät ääntävät sitä milloin niinkuin ruotsia, milloin niinkuin venättä, ja kun oikein hienoja ollaan, niin annetaan sille hiukan ranskalaista kiilloitusta. Ja kun meillä kielessämme ei ole suhuääniä, joiden avulla voisi teeskennellyn suloisesti siristää, niin ne keksitään, ja meidän s:mme sihisee ja suhisee ja lopulta kai katoo kokonaan. Monet vihaavat konsonantteja siihen määrään, että ne yhä enemmän heikkenevät heidän puheessaan. Jos yleisö ei sellaista puhetta ymmärrä, niin on se tyhmä ja teatterin akustiikka huono. Jos joku erehdyksestä puhuu selvästi, niin on hänen kielensä sivistymätöntä ja luonnotonta. Jos jollakulla kirjailijalla on kaunis kieli vallassaan, niin palkataan hänet teatteriin "kielen valvojaksi", jotta hänen oma kielensä katoisi ja hän voisi antaa tunnustuksen näyttelijöiden puhetavalle. Kerran se päivä kai vielä koittaa, jolloin konsonantit ovat kadonneet kokonaan, ja kun vokaalit ovat kadottaneet arvonsa, a ensin tullut ranskalaisen kapeaksi, siitä muuttunut englannin kielen e:hen ja siitä i:hin, niin lopulta jää jälelle' ä ja ö, ja niille voi rakentaa sen suuren, puhtaan, täysisointuisen näyttämökielen, joka on kaikille malliksi kelpaava. Tähän liitetään vieraskielisiä konsonantteja ja kieli soi niin ihanasti: bäbä, kuten viattomilla lampailla, ja: dödö, kuten viattomilla lapsilla. Ja sivistys ja taide on kukoistuksessaan!
Muiden maiden vaakunassa on vaalilause. Minä ehdoitan meidän vaakunamme: "Mitä taas tehtäisiin, jotta meistä puhuttaisiin?" Se olisi sellainen hyvä tunnussana meille jokaiselle.
Huomasitko, minä sanoin Me?
TAITEILIJAT.
Ennen muinoin lähetettiin perheen "surunlapset" merille ja he palasivat kotia useinkin kunnonmiehinä, nyt niistä tehdään taiteilijoita ja he pysyvät ainaisena mieliharmina kotona.
Taide on meillä sellainen taikasana, että vanhemmat ja sisarukset uhraavat kaiken turvatakseen tuollaisen taiteilijaepaton elämän. Taiteilijan luonne ilmenee jo varhain. Jos oppilas on koulussa aivan mahdoton, veltto ja laiska, niin sanotaan heti: hänestä tulee taiteilija!
Taiteellisuus alkaa nuoressa miehessä tavallisesti tukasta, sitten ilmestyvät erikoiset kaulanauhat, hattu ja lopulta omituinen päällystakki, jos hänellä on varoja sellaisen hankkimiseen. Tämä taiteellinen ilmaisumuoto on alkanut hiukan kadota ja sijaan astunut täydellinen keikari-asu. Taiteilijat ja puotiherrat kulkevat tässä suhteessa käsitysten.
Kun ulkomuoto ja puku on ensin saatu asianomaisella tavalla järjestetyksi, alkaa vasta taiteellinen työ, jos sitä yleensä voi työksi kutsuakaan, niin velttoa se on.
Taiteilijoiden suuressa laumassa kulkevat etunenässä kirjailijat, nuo nuoret runojen ja romaanien sepustajat, jotka matkimisen kautta uskovat luovansa jotain suuremmoista. Mitä ovat maailman kirjallisuuden suuret nerot runoilijoittemme rinnalla — varjoja vain, arvottomia muussa suhteessa kuin siinä, että niiltä voi varastaa. Kun suuri yleisö ei mitään tiedä eikä tunne, niin uskoo se kopiot alkuperäisiksi. Runoilija löytää ajatuksen, joka tuhansilla on jo ennen häntä ollut, hän pitää siitä sellaista hälinää kuin olisi hän keksinyt sfinxin salaisuuden. Me muistutamme niin usein kanaa, joka löydettyään jyvän heti kaakottaa.
Eri kansat kertovat vanhimman historiansa runomuodossa, niin meidänkin kirjailijamme. Jokainen julkaisee ensiksi runovihkosen, jossa hän kertoilee kuvitelluista lemmenseikkailuistaan. Ja jokainen tuollainen tunnevärähdys on niin ihmeellisen tärkeä. Se on kuvattava ja runo painosta julkaistava, jotta ei vain se joutuisi hukkaan.