Kun suomalainen puhuu suomalaisista, sanoo hän "me", ja ajatuksissaan hän aina alkaa sen sanan suurella kirjaimella. Jos jotain perin kiitettävää on sanottavana, niin panee hän vieläkin suuremman painon tuolle kirjaimelle, ja tarkoittaa sielunsa sisimmässä sillä yksinomaan itseään. Sillä suomalainen on itserakas, vaikkakin koettaa sitä peittää, ja kun hän ei uskalla sanoa: Minä! sanoo hän Me, jotta toinenkin voisi iloita hänen kanssaan.
Tämä meidän suuri itsetyytyväisyytemme on kyllästyttänyt minua ja noussut minulle jo aivan kurkkuun asti, ja siksi minä kirjoitan. Ja jos minä lyön sinua, lukija, niin lyön itseänikin, sillä minä kärsin aivan samaa tautia kuin sinäkin, minäkin luulen olevani jotain erikoista kirjoittaessani tätä.
Jos jonain hetkenä osun liian suoraan sinuun, niin koeta todistaa itsellesi, että sillä tarkoitetaan sinun parasta ystävääsi, silloin sinä voit iskusta todella iloita, sillä tiedäthän, että pahimmat toivotukset tulevat aina ystävien puolelta. Ja kun ystäväsi tapaat, niin sano hänelle: "Sillä hän varmasti tarkoitti sinua, mutta hän on väärässä." Silloin sinä olet saanut iskettyä häneen ja samalla peität iskusi. Se on sitä todellista elämäniloa.
Jollei sinulla edes tätä iloa ole kirjaani lukiessa, niin heitä se heti tämän luvun jälkeen pois, sillä roskaa sinä muutenkin luet jo aivan tarpeeksi.
Jos sinua naurattaa lukiessasi, niin se ilahuttaa minua, silloin minä olen vain kuin lapsi, joka tikulla syyhyttää aasin korvan taustaa. Ja minä puolestani olen niin mielelläni tuo lapsi.
Mutta jos vihan vimmassa paiskaat kirjani maahan ja otat sen jälleen käsiisi, silloin minä pelkään sinua, mutta iloitsen puolestasi.
Minä tiedän, ettet sinä yleensä lue paljoa kirjoja — korkeintaan sanomalehtiä — ja jos kirjakaapillasi kävisi, näkisi, että kirjastosi on kummallisen kirjava. Sinä luet vielä mieluummin salapoliisi- ja rikosromaania kuin vakavaa, ajatusrikasta kirjallista tuotetta. Jos sinä löydät jostain teoksesta oikein hivelevän rivoa, niin iloitset siitä, mutta puhut siitä inholla, puhut aivan yksityiskohtia myöten ja muistat paraiten ne kohdat. Todella syviä kohtia et muista laisinkaan.
Jos kirjailija kirjoittaa sydänverellään, sanot: hän valehtelee. Jos hän valehtelee, sanot: hän puhuu totta. Niin sekavat käsitteet sinulla on siitä, mikä on totta ja mikä on väärää ihmissielussa.
Kun sinulla yleensä on hyvin vähän tietoa siitä, mitä painetun sanan takana piilee — ethän sinä osaa edes puhuakaan kyllin selvästi maailman kauneinta kieltä etkä antaa oikeille sanoille oikeaa korostusta — niin ymmärrät tavallisesti aivan väärin tekijän tarkoituksen. Jos sinä jotain oppia saat kirjasta, niin on se aivan päin vastainen kuin tekijän tarkoitus on ollut. Sinä soisit, että kaikki kirjoittaisivat sitä, mikä sinulle on mieluista, jolloin lihan-, veren- ja rahanhimoiset ajatuksesi pääsevät liikkeelle. Sellaisesta syntyisi kyllä hyvinkin mieltäkiinnittävä kirjallisuus ja onhan jo niitä sellaisiakin, jotka sen ilon sinulle tuottavat.
Kun minä ja kustantaja iloitsemme siitä, että niin moni kuin suinkin lukee kirjaani, niin annan sinulle hyvän neuvon. Väitä, että sinä olet tämän yläpuolella, sinä yksin — toisille voit sanoa, että hekin kuuluvat sinun seuraasi — silloin sinä nautit kirjastani, sillä olenhan antanut sinulle uusia aseita panettelusotaan. Ja sitä me osaamme niin verrattomasti käydä. Onhan se ainoa ala, jossa me koetamme saavuttaa täydellisen taituruuden. Siinä sodassa saa iskeä selkään toista, silloin kun hän ei voi itseään puolustaa, ja iskettyään voi mennä haavoitetun luo ja auttaa ja tukea häntä, pistää sormensa haavaan ja vääntää sitä siellä.