Jota suurempaa melua pitää itse itsestään, sitä helpompi on päästä pyhimykseksi. Kun me vielä odotamme vuosia, niin koko maamme on tullut täyteen pyhimyksiä ja marttyyrejä. Me olemme muodostaneet suuren yhteiskunnan toistemme ihailemista varten.
Huomasitko, minä sanoin Me?
ELÄTIT.
Jos meillä ennen mies nautti valtion eläkettä, niin oli se hänelle tunnustus miehen hedelmärikkaasta työstä koko maan hyväksi. Jokainen kumarsi syvempään sille miehelle. Jos olisi tahtonut luetella arvokkaimmat miehemme, niin olisi painattanut valtion eläkelistan.
Mutta nyt!
Jos joku sanomalehti julkaisisi sen peloittavan pitkän luettelon, jossa eläkkeiden ja ylimääräisten korvausten saajien nimet olisivat, niin syntyisi yksi ainoa kysymys: miksi?
Ja mistä nuo monet eläkkeet ovat tulleet? Siitä, että mies on taistellut vakaumuksensa puolesta ja siinä taistelussa sortunut. Mutta onko vakaumus vakaumusta, jos se vaatii itselleen korvausta? Mikä ero on miehen välillä, joka myy vakaumuksensa, ja miehen, joka ottaa siitä jälestäpäin korvauksen?
Jeesus näytti, miten vakaumuksen mukaan eletään. Minkä houkuttelevan maineen keinon hän antoikaan meille marttyyriudellaan. Nyt pyrimme me kaikki siihen! Mutta kun tahdotaan vapautua tuskasta, niin risti on usein mukavan virkatuolin näköinen. Kun marttyyri otetaan siitä alas, niin pääsee hän pehmoiselle patjalle lepäämään. Me olemme saaneet nähdä marttyyrin ja me maksamme hänelle siitä palkan. Onhan meidän näyttelemishalumme ja teatraalisuuden ihailu tyydytetty. Muuta ei tarvita.
Eduskunta, siis kansa, senaatti, sanomalehdistö ovat antaneet siunauksensa, siis täyden moraalisen tuen niille teoille, joista saadaan eläke. Nyt tiedän siis miten menettelen! Kävelin rannalla, kuulin avunhuutoja, eräs mies oli pudonnut jäihin. Sisällinen ääni minussa sanoi, että minun velvollisuuteni oli auttaa toista ihmistä hengenhädässä. Se oli pyhä vakaumukseni. Minä autoin hänet ylös. Rannalla ei ollut ketään, jolle olisin voinut tekoani ylistää, sillä suomalaisena olisi se ollut minun velvollisuuteni. Minä sain olla tyytyväinen oman itseni kanssa siihen, että olin toiminut sisällisestä vakaumuksesta. Mutta tämä uusi moraali johtui seuraavana päivänä mieleeni. Minä menin pelastetun luo, vaadin korvausta, sillä olinhan minä pannut oman henkeni vaaraan pelastaessani hänet. Hän oli pakoitettu antamaan minulle suuren eläkkeen. Hän voi sen kyllä maksaa, mutta miten hän elättää lapsensa, sitä en tiedä. Se ei kuulu minuun, minä olen menetellyt aivan oikein, ensin toiminut vakaumuksesta ja sitten ottanut siitä maksun. Jos tuo olento olisi ollut Suomi-äiti, niin minkähän palkan olisinkaan pyytänyt.
Tee sinä, lukija, samoin!