Pyhimyksiä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita muistetaan juhlimalla heidän syntymäpäiviään, eläviä pitämällä pitoja heille heidän syntymäpäivinään.
Marttyyrejä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita ei kukaan muista, eläviä juhlitaan aina ja jokapaikassa.
Meidän paras kunnianosoituksemme toiselle on ruoka. Me syömme aina toistemme kunniaksi.
Pyhimyksiä ja marttyyrejä juhlitaan samalla tapaa. Näin: juhlapäivänä saapuvat ensin laulukunnat serenaadille. He aloittavat laululla: Sua tervehdin! Laulu on kirjoitettu naisia varten, mutta meillä sen saavat miehet osakseen, ehkä siksi että me kaikki olemme niin hempeämielisiä. Sen jälkeen lauletaan: "Ah, pois sa mielit, kulta!" Saksan keisari suuttui hovikamarillan hänelle antamasta nimestä: Liebchen (kulta). Mitä hän sanoisikaan, jos olisi Suomessa! Meillä on laulu aina rakkauden tunnustus. Lopuksi lauletaan aina joku isänmaallinen laulu. Kun se on tehty, alkaa kukkien ojennus. Meillä annetaan kaikille huomattaville miehille ulkomailta tuotettuja ja rautalankoihin sidottuja kukkia. Luultavasti puutarhurien keksimä kunnianosoitus. Laakereita annettiin tähän asti yksinomaan taiteilijoille, mutta nyt on äskettäin eräs valtiomieskin saanut laakeriseppeleen. Uusi hullutus on keksitty ja nyt se siis tulee jokaisen huomattavan henkilön osaksi. Kukkien ohella saapuu sähkösanomia. Niiden lähettäminen on oikea kulkutauti. "Juhlivat kansalaiset" lähettävät niitä maan joka äärestä. Illalla syödään sitten asianomaisen kunniaksi. Seuraavana päivänä on hän unohdettu.
Pyhimyksiksi ja marttyyreiksi tehdään ihmisiä melkein samalla tavalla. Näin: Ensin pidetään asianomaiselle vihellys-serenaadi. Joukko on aina silloin taajalukuisempi kuin laulaessa. Hänelle lähetetään asuntoon kaikkia häväistysesineitä ruumisarkusta pommeihin asti. Nimettömien kirjeiden avulla vaaditaan häntä poistumaan. "Suuttuneet kansalaiset" lähettävät maan eri ääristä sähkösanomia, jotka ovat sitä äkäisempiä, jota kauvempaa ne tulevat.
Kunnianosoitusten etunenässä ovat usein ne, jotka tahtovat asianomaisten huomaavan heidät. Pari päivää juhlan jälkeen voi mennä juhla-esineen luo ja pyytää jotain virkaa, joka on hänen annettavanaan. Häväistysten etunenässä on myöskin henkilöitä, jotka haluavat itselleen etuja. Eräs ylioppilas suoritti paraillaan tutkintoja, hän ei määräajan sisällä olisi voinut valmistua. Samaan aikaan vihellettiin eräälle yliopiston professorille. Ylioppilas meni ilmoittamaan ottaneensa osaa siihen, jotta tulisi joksikin ajaksi karkoitetuksi yliopistosta saadakseen siten lisää aikaa lukujaan varten. Hän sai vain varoituksen. Sillä kertaa hän ei onnistunut, mutta paljon on niitä, jotka siten pääsevät eteenpäin maailmassa.
Me tarvitsemme pyhimyksiä. Emme siksi, että uskoisimme heihin, että todella kunnioittaisimme heitä, siksi kateellisia me olemme, mutta heitä voi käyttää turvakilpenä, suojana, puolustuksena omille heikkouksillemme. Ja kuten raamatusta löytää puolustuksen mille asialle tahansa, niin löytää sen suurten miesten elämäkerrastakin ja heidän teoksistaan. Sen vuoksi me ihailemme suurmiehiämme.
Toisten marttyyri on toisten pyhimys, usein me panemme miehen tahallamme vaaran alaiseksi saadaksemme siten uuden pyhimyksen.
Jos pyhimyksistä tulee kova puute, valmistamme niitä. Aineksia löytyy aina. Meissä itsessämme. Tämä pyhimykseksi, julistus tapahtuu sanomalehdissä, jotka siinä suhteessa korvaavat entisajan paavien bullat.
Pyhimyksiksi joutuvat nykyään juristit (varsinkin ne joilla on raamatulliset etunimet), näyttelijät, laulajattaret, senaattorit, hovioikeuden jäsenet, opettajat, professorit, sanomalehtimiehet. Toiset heitä jumaloivat, toiset halveksivat.