MIKKO. Sitä minäkin olen ollut huomaavinani. Onhan se nuoren tytön rakkaus kuin saunan lämpiämistä. Näkyyhän aina sauhu, kyllä se jostain ilmaan pääsee, ellei ovesta niin muualta. Marian kiuas onkin jo jokseenkin tulinen, kun hän niin punastelee Martin nähdessään ja kun hän tavantakaa tekee asiaa tänne. Ei sitä koirakaan niin usein talossa käy, jossa sitä hyvästi ruokitaan, kuin Maria meillä.
LIISA (hymyillen). Näkyikö se saunan lämpiäminen minustakin aikanaan?
MIKKO. No, totta kai minä sen näin, että siellä oikein joululöyly oli.
LIISA. Nyt sinä narraat.
MIKKO. En minä narraa, en ollenkaan. Silmäsi loistivat kuin kaksi tähteä taivaalla, kun minä tulin lähelle. Minä aloin sitä epäillä ja eräänä pyhäiltana, kun nuoret taas olivat tuolla Koljon sillalla, pysyin rannalla pensaitten suojassa ja odotin, milloin sinä tulit. Katsohan, minä tahdoin päästä selville. Minä kyttäsin.
LIISA. Ja mitä näit?
MIKKO. Näinhän sen, että kun Liisa tuli sillalle ja siinä siveänä seisoi toisten tyttöjen joukossa, niin olivat kasvot vakavat eikä hän pojille vastannut mitään, jos nämä häneltä kysyivät jotain, meni vain piiloon toisten selän taakse. Mutta sen minä huomasin, että Heikkilään päin hänen silmänsä tavan takaa vilkuilivat. No, jo oli kuin jänis, joka pistää päänsä pensaasta esille ja katselee seutua. Minä tulin varovasti pensaan takaa maalle, menin tielle ja sitten kävelin sillalle. Ja tiedätkö, mitä huomasin?
LIISA. Kai huomasit, että siellä oli monta ihmistä ja Liisa niiden joukossa.
MIKKO. Kyllähän minä aina olen osannut housut ja hameet erottaa. Mutta huomasin minä muutakin. Liisan silmät alkoivat loistaa eikä hän enää toisten tyttöjen takana pysynyt vaan oli kuin langalla vedettynä minun lähelläni. Mikähän se häntä niin veti?
LIISA. Mikähän tuo mahtoi olla?'