SUSANNA. Minun täytyy istua, juoksin niin, että olen ihan hengästynyt.
(Istuu penkille pöydän ääreen.)
Kyllä te elätte kuin kuurot, vaikka silta on ihan talonne alapuolella, ettekä kuule.
MIKKO. Kuuluihan sieltä illalla vallesmannin mentyä jotain melua. Kuulithan sinäkin sen, Liisa, kun sanoit, että kai pojat tappelevat, kun tytöt noin kirkuvat, mutta minä sanoin, että kirkuvat ne tytöt muutenkin, kun poikia on lähellä.
SUSANNA. Mitä se isäntä nyt puhuu. Hiljaa silloin ollaan ja supatellaan.
MIKKO. Niinhän tehdään, mutta se tulee vasta sitten myöhemmin ajan mukana, ensin virskutaan, sitten kiljutaan, sitten ollaan tuppisuuna ja huokaillaan ja sitten supatellaan ja sitten mennään pappilaan.
SUSANNA (huokaa). Niin, niin, sellainen aika on nyt minun edestäni mennyt. Leskenä saan istua, vaikka kaikki hampaat vielä on suussani. Kuka sitä minusta huolii, kun minulla oli ne kaksi kakaraa?
LIISA. Mutta kerrohan nyt siitä tappelusta. Olitko itse siellä?
SUSANNA. En ollut. Eihän minun sopinut mennä eilen; kun juuri olin istunut jalkapuussa samana päivänä. Pitää säilyttää säädyllisyys kaikessa. Mutta meidän Regina tuli ihan kauhuissaan Juhan kanssa kotia ja itki. Minä jo luulin, että heidän asiansa on mennyt sekaisin ja meinasin ruveta sitä selvittämään, kun Juha alkoi kertoa. Pojat olivat jo silloin yhteen menossa, kun Regina ja Juha tulivat. Pojat lukivat juuri synnintunnustusta.
MIKKO. Silläkö he alkoivat tappelun ja käsirysyn?