SUSANNA. Minä en tiedä, mitä se siihen kuului, mutta sitä he olivat lukeneet ja kovalla kiireellä olivatkin sen tehneet. Oli luistanut kuin lukusijoilla. Ja sitten he ryntäsivät yhteen. Toiset koettivat estää, mutta tytöt saivat siinä pienet kolaukset.
LIISA. Ketkä tytöt?
SUSANNA. Siellä oli se Mariakin ollut ja olikin rehkinyt kuin riivattu Martin puolesta. Niitä sai pitää kiinni, kun muuten olisivat olleet toistensa tukassa hekin. Niin Juha sanoi ja hän on aina pysynyt totuudessa. Ja että hän puhui totta, sen huomasin siitä, että kun tultiin tähän kohtaan kertomuksessa, niin vinkaisi Regina. Taisi surra, ettei saanut hänkin tapella.
LIISA. No kyllä on, kun tytötkin tappelevat. Eiväthän ne sitä koskaan ole tehneet muuta kuin joskus poikien tähden.
SUSANNA. Mutta sehän juuri tässä olikin kysymyksessä, juuri pojat
MIKKO. Minkä poikien tähden?
SUSANNA. Sen teidän Martin tähden? Katsokaahan, kun minä ongin kaikki selväksi, niin pääsin tietoon, että Kalle oli katsellut Reginaa ja että Martti sen on tehnyt se on päivän selvää, kun mies ihan uskoa roikkuu meidän nurkissa.
LIISA. Mutta Reginahan on aiottu Juhalle.
SUSANNA. Niin on aijottu, mutta enhän minä sille mitään mahda, että hänellä oli sellainen luonto, joka vetää poikia tykönsä. Kyllä minä sen ymmärrän; Niin minäkin olin ennen. Aijai, sitä menoa kuin oli minunkin kotini nurkissa silloin, kun minä olin nuori. Nuorihan minä nytkin olen vielä, mutta silloin kun olin naimaton. Vielä enemmän minulla oli. Ja kun Tuomas vainaja minut sai omakseen, niin aidalla minä istuin ja katselin, kun pojat rehkivät painissa. Ja herra jestas sentään, minkä näköinen se minunkin Tuomaani oli, kun hän siitä pääsi. Oli se ihana aika! Koko naama veressä ja minä itkin ja kuivasin, kuivasin ja itkin. Totta kai minun itkeä täytyi. Ja siitä se sitten tuli. Ja hyvä mies se Tuomas olikin, kun miehekseni pääsi. Kuoli vaan liian varhain.
MIKKO. Millä tavalla se meidän Martti tappelusta selvisi? Ei hän tällä kulmalla vielä ole kertaakaan alakynteen jäänyt.