Vanhus istui hänen viereensä ja sanoi:
— Minä jään tänne luoksesi hetkiseksi istumaan.
— Minä olen sinun lepoasi häirinnyt.
— Lyhyt on vanhuksen lepo. Kautta elämäni olen tottunut siihen, että olen noussut valveille silloin, kun olen päättänyt levolle mennessäni. Ja monet vuorokaudet olen umpeen valvonut aikoina, jolloin olen vihollisilleni kostoa valmistanut.
Vanhuksen äänessä oli lämmin isällinen sointu, joka suloisena hiveli
Juhanan mieltä.
— Minä tiedän, että sinä kärsit ja siksi minä tahdon luonasi valvoa. Kaikesta siitä mitä kirkko opettaa, on vain yksi kohta mieleeni painunut. Kun tuo mies, jota kirkko yli kaiken muun kunnioittaa, taisteli oman itsensä kanssa, niin pyysi hän opetuslapsiaan valvomaan kanssaan. Nämät eivät sitä jaksaneet tehdä, vaan vaipuivat uneen. Kun minä kärsivän ihmisen näen, niin en koskaan lähde levolle, jos hän kaipaa toista, joka hänen kanssaan lyhentäisi pitkän yön hetkiä.
Juhana oli lopettanut syömisen. Hän kiitti vanhusta ja teki ristinmerkin ruuan yli.
Silloin vanhuksen lempeä ääni kalahti kovana ja hänen silmänsä loivat kiivaan säteen.
— Tuota ei minun majassani kaivata! Minä en kirkon merkkejä koskaan käytä!
Juhanan uskonnollinen mieli tunsi kauhua, kun hän kuuli tällaiset sanat. Vanhuksen ääni talttui hänen huomatessaan sen.