Vanhus kuunteli pimeässä ja huomasi Juhanan vielä valvovan. Hän tuli tämän viereen istumaan ja siveli hiljaa hänen tukkaansa, niinkuin äiti sivelee lastaan, joka kuumeessa makaa, poistaakseen siten tuskan raskaan tunnon.
Kun Juhana tunsi vanhuksen käden päänsä päällä, tuntui hänestä niin leppoisella ja hiljaiselta.
Katkeruus suli pois, ja Katarinan kuva nousi hänen mieleensä sellaisena kuin se oli niinä autuaina hetkinä, jolloin tunne hänessä vasta oli heräämässä.
Mutta vanhus puheli hiljaa pimeässä pirtissä hänelle:
— Kova on käteni ja vielä kovemmat ovat sanani, sillä aika on minut sellaiseksi tehnyt. Mutta minä muistan ajan, jolloin olin nuori ja kävin ankaraa taistelua itsessäni. Silloin minä kaipasin, että joku olisi luokseni tullut ja minulle voimallisia sanoja sanonut ja auttanut minua vaikean hetken yli. Mutta kukaan ei tullut ja niin sain yksinäni taistella. Siksi tahdon sinulle olla hyvä. Vuosikausiin ei ole luokseni tullut muita kuin murhamiehiä ja varkaita, jotka sitoo yhteen yhteinen pelko. Nyt sinä olet täällä ja meidät liittää toisiimme yhteinen taistelu. Odota aikaa ja kerran sinä kiität sitä hetkeä, jona luokseni osuit.
Juhana puristi lujasti vanhuksen kättä.
Hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen vanhukselle, kuinka lohdulliselta tuntui se, että hän oli löytänyt ihmisen, joka oli hänelle hyvä.
Näin oli suuri sisäinen taistelu yhdistänyt kaksi ihmistä.
XIV.
Kukkivan omenapuun alla oli Juhana aloittanut elämänsä uuden jakson. Valkoisia ja puhtaita olivat olleet hänen ajatuksensa ja tunteensa, nuo, joista ihminen jumalansa edessä peittelemättä puhuu.