Se oli Ruotsin entinen kuningas, Erik Pommerilainen, joka kadotettuaan kruununsa oli tullut lain suuresta valvojasta lain suureksi rikkojaksi.
Hänellekin oli hänen omasta mielestään tehty suurta vääryyttä, ja sen hän tahtoi kostaa.
Suuri oli se joukko, joka häntä totteli ja oli hänelle uskollinen.
Ahvenanmerellä liikkuvilla rosvoilla oli varma suoja Raaseporissa, jonka herra, Kaarlo Tordinpoika Bonde, piti Erik Pommerilaisen puolia.
Huomatessaan kuuluvansa tällaiseen suureen seuraan, jonka valta ulottui yli koko Itämeren, tunsi Juhana itsensä turvallisemmaksi. Hän alkoi pitää vähitellen omaa ammattiaan ainoana oikeana, joka hänelle soveltui.
Hävittäminen ja ryöstö oli joukon tarkoituksena. Meren Eerikki ei ottanut usein matkoihin osaa. Pian Juhana huomasi, että tämä vanhus vain silloin oli innokas matkalle lähtemään, kun oli kysymyksessä kirkon tai sille kuuluvien tilusten ryöstäminen.
Oli aivan kuin vanhus olisi pitänyt kirkkoa jonain persoonallisena vihamiehenään, jota vastaan hän kaikin tavoin ja joka tilaisuudessa kävi vimmattua sotaa.
Kun hän sellaiselle retkelle läksi, oli hän leppymätön, ja ruumiilla oli se tie viitoitettu, jota hän kulki.
Kuta enemmän Juhana oli kadottanut kaiken rakkauden entiseen elämäänsä, kuta jyrkemmin hän oli sen elämästään poistanut, sitä kiihkeämmäksi tuli hänelle halu omistaa Katarina.
Hän ei enää haaveillen ajatellut tuota naista, vaan miehen kuumalla tunteella. Hän koetti yllyttää joukkoja ryöstämään Poikon kartanoa, mutta kun retkelle aiottiin lähteä, niin olikin kartanon herra mennyt matkoille. Ja miksi olisi Juhana silloin sinne lähtenyt? Tuon miehen kuolemaa hän tahtoi, ei hänen kartanonsa hävittämistä.