— En sinua odottanut. Suotta tänne tulet, minä en sinua kaipaa.
Vanha Iisakki katsoi ystävällisesti Juhanaan.
— Pelkäät minun tulevan sinua nuhtelemaan. Huonosti sinä silloin minut tunnet. Miksi sinua nuhtelisin? Tiedäthän omasta elämästäni, että kaikki se, mikä meissä on ollut pahaa, kerran kääntyy kauniiksi ja hyväksi.
— Minkä tähden siis olet tullut tänne?
— Kun olet ollut niin kauan poissa Viljaisista, niin tulin sinulle kertomaan kuulumisia sieltä.
Juhana tunsi, miten lämpöisenä laineena tulivat muistot tuosta kartanosta hänen mieleensä, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään sieltä. Hän oli astunut sen rajan yli, joka esti häntä milloinkaan palaamasta.
— En kaipaa mitään tietoja sieltä, sanoi hän.
Mutta vanha Iisakki ei hänen tylystä vastauksestaan välittänyt, vaan jatkoi:
— Tulen juuri sieltä, ikävä ajoi minut sinne. Ja kun minulla ei ole ketään muuta, jonka kanssa saisin puhella kartanosta, niin tulin sinun luoksesi. Ei milloinkaan siinä kartanossa ole nähty sellaista vuotta kuin nyt. Olen siitä iloinnut, sillä olen ajatellut, että ehkä herrani ja mestarini antaa kaiken niin kauniisti kasvaa tänä kesänä sen vuoksi, että hän kohta tulee minua noutamaan.
Juhana koetti tylyllä sanalla keskeyttää vanhuksen puheen, mutta hän ei jaksanut enää taistella. Hänessä heräsivät muistot Viljaisten pelloista ja siitä kynnöstä, jonka hän oli tehnyt.