Ja Iisakki jatkoi:
— Heinä on jo korjattu. Sitä on tullut niin runsaasti, ettei sitä voi latoihin mahduttaa. Sen vuoksi on tehty kolme suurta aumaa kartanon lähelle.
Juhana muisti vain yhden kesän, jolloin heinää oli tullut niin paljon, ettei latoihin mahtunut.
— Sanoitko kolme aumaa? hän huudahti. Kylläpä on ollut hyvä heinävuosi!
— Ja näkisitpä viljan, millaista se on! jatkoi vanhus. Näin ruispellossa erään tähkän, jossa oli yli sata jyvää tullut yhdestä siemenestä. Se on runsas sato.
— Minä olinkin hyvästi valmistanut pellot ruista varten, sanoi Juhana. Kylvö tapahtui edullisella ajalla. Oras oli hyvin voimakasta ja sitten tuli talvella niin runsaasti lunta, että oraat eivät päässeet pilaantumaan.
— Mutta kauniimpaa kuin ruis on kevätvilja, sanoi Iisakki. Se pelto, joka on aivan kartanon vieressä, muistathan sen suuren ohrapellon…
— Muistan, muistan, sanoi Juhana. Hänen mielessään oli se kaunis kevätpäivä, jona hän ensimäisenä suuressa keväisessä riemussaan oli sen kyntänyt.
— Se pelto on niin kaunis, että sydämeni heltyi sitä katsellessani. Istuin pellon äyräällä eräänä iltana, kun aurinko meni mailleen. Silloin oli pelto aivan kuin kultaa ja aurinko aivan kuin rakasti sitä. Se ei mitenkään tahtonut luopua sitä katselemasta. Ei maailmassa ole toista niin kaunista paikkaa kuin tämä kartano. Jumala on siellä ollut sisällä ja siksi se on niin viljava.
— Miksi minä en saa olla tuota viljaa leikkaamassa? ajatteli Juhana. Miksi on tämä suuri ilo minulta otettu pois? Se pelto oli minun, minä sen olin viljalle valmistanut, minä kylvin sen vakoihin kaikki omat ajatukseni. Ja nyt tulevat toiset ja korjaavat siitä sadon. Miksi minä en saa olla sitä viljaa leikkaamassa?