Iisakki näki Juhanan kasvoista, miten koti-ikävä tämän sielussa avasi suuret siipensä ja mies oli niiden alla tukehtua.
— Sinun pitäisi tulla sinne katsomaan, sanoi Iisakki.
Äkkiä katosi kaikki hellyys Juhanan mielestä. Hän oli tehnyt tilinsä elämän kanssa. Hänellä ei ollut enää oikeutta palata sinne, missä hän oli elänyt. Tuohon luvattuun maahan ei hän enää pääse. Hänellä ei ole purtta, joka hänet sinne veisi.
— Mene, mene, sanoi hän tylysti Iisakille. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä Viljaisten kartanossa kuin tulla sinne kostajana. Ja voi silloin kaikkia niitä, jotka minut ovat pakottaneet sieltä lähtemään!
Iisakki tarttui hellästi Juhanan käsivarteen, mutta tämä riuhtasi itsensä irti ja huusi:
— Kuuletko, ukko, mitä minä sinulle sanoin! Mene, mene! Sinä olet tullut minua houkuttelemaan sinne takaisin. Sinä olet tahtonut saada minut ansaan, jotta viholliseni minut voisivat hengiltä ottaa, ennenkuin heidän kostonsa päivä on koittanut. Mutta minä tulen kerran sinne ja tulen suuren joukon kera. Ja minä vaadin kaikki tilille!
Vanhus ei sanonut mitään. Hän läksi hiljaa astumaan rantaa kohden.
Juhana huusi eräälle miehelle:
— Souda tuo vanhus toiselle puolelle.
Ja Juhana seisoi kauan paikallaan ja painoi sielussaan kaiken hellyyden alas, surmasi väkivaltaisesti jokaisen kauniin ajatuksen.