Mutta äkkiä välähti loistavana valona hänen mieleensä ajatus:
— Katarina oli varmaankin hänet lähettänyt luokseni.
Hän olisi tahtonut huutaa vanhuksen takaisin.
Hän juoksi rantaan, mutta venhe oli jo soutanut loitos ja kadonnut niemen taakse.
Juhana huuteli rannalla, mutta kaiku vain vastasi hänen huutoonsa. Ei kukaan palannut.
XV.
Usein iltaisin ikävä, tunteen kaksoissisar, kierteli rakennusta, jonka sisällä Juhana nukkui.
Hämärässä se huuteli miestä.
Ikävä kolkutti hiljaa muurin seinään, hiipi oven taakse ja koetti sitä avata.
Toisinaan se hiipi sisälle ja istui miehen viereen lavitsalle ja alkoi hänelle haastaa alakuloisesti ja hiljaa.